Enpä hiihtänyt viime sunnuntaina. Lämpöaalto vei meiltä lumista kaiken keveyden, ja vaikka musta onkin jotenkin röyhkeetä väittää, että lumi oli pilaantunutta (-niinku tässä olis mitään varaa Luontoäidin askareita arvostella näillä kosmisessa mittakaavassa jokseenkin vähäpätöisillä meriiteilläni) - se vähän niinku oli. (Anteex.)

Kevät ehti kutitella jo; naapurini neiti Florida ajeli cabrioletillaan katto auki, sunnuntai-iltana bongasin assan pysäkiltä herran flip-flopeissa. Varsin varmana pidän sitä, että myräköitä saadaan vielä pari kolme neljä, yksi yrittää juuri päälle, mutta hetken sentään leikittiin jo kevättä.

Mä olen kelaillut hiihtokuvaamista, tai lähinnä sitä, kuinka olen heittänyt homman ihan sikseen - ja olen kumman helpottunut. Joskus näemmä kandee vaan antaa periks. Ehkä jopa useammin.

Aikoinaan fotailu oli merkittävä osa hiihtooni liittyvää kulttuuria, mutta mun zuumailut jotenkin jäivät; Ei nimittäin ole herkkua raahata vuorilla repullista kalustoa, useita objektiiveja, näpit jäässä säätää, kun hiihtomallit (poikkeuksetta kärsimättöminä) venailevat, että pääsispä jo tykittää, hyvä-päivä-ihan-hukkaan. (Aloittelevan kuvaajan tärkein varustus ovat ehdottomasti kärsivälliset ja aina hyvässä "paketissa" hiihtävät mallit - niitä ei meinaa löytyä joka kukkulalta.)

Kun samaan aikaan yrität kehittyä kuvaajana, ohjaajana ja vapaahiihtäjänä, ja ohessa ois tarkoitus vielä nauttiakin, erityisesti just niistä kuvauksellisimmista pyydapäivistä, iso käsi kaikille, jotka hommaan ovat tarttuneet. Niinku rispektii.

Multa löytyy ehkä tuhansia negoja ja dioja monenmoisia yritelmiä, joista en yhtäkään (-edes suuruudenhullussa nousukänni-vaiheessa-) menisi kutsumaan Hyväksi Hiihtokuvaksi. Noina muinaisina pre-digi-aikoina niksien opettelu ja säätöjen kanssa kikkailu oli muutenkin paljon epäkiitollisempaa hommaa, kun et päässyt heti siinä hangessa pöpelikössä palellessasi tsekkaamaan, oletko menossa edes oikeaan suuntaan noin sommittelua ajatellen, ja onko valoitus taas ihan viturallaan - digi on kätsympi harjotteluvehje; se on siinä, katso ja korjaa.

Melkonen ero sekin, ettei enää tarvitse säästellä ruutuja. Joka ikinen matkani on mennyt kaameessa stressissä, kun enää on hitsi 6 rullaa jäljellä, missä tässä kylässä myydään jääkaappikylmää Fujia? 

Juu niin ja jottei liian helppoa olisi, niitä rullia ei voinut kesken hiihtoreissun edes kehittää, kun joka frangi ja shillinki tarvittiin  makarooniin ja taloussuklaaseen. Kun lopulta kotimaassa kävi valokuvausliikkeen kautta ja näki virheet, saattoikin vain alkaa odotella seuraavaa kautta ja toivoa jatkossa parempaa jälkeä - oli muuten hermoja venyttelevää touhua. (Niin niin, toki jotkut kehittivät itse dia-rullansa, tuskin ne litkut budjettia olisi kaataneet, mutta välttelen hommia, joissa mitään mitataan millilitroina ja/tai sekunteina. Enhän mä edes tee itse drinkkejäni.)

Helekutin mielelläni katselen frendejen hiihtokuvia, mutta itse en vaan enää ala. Poketti kuitenkin kulkee reisitaskussa joka keikalla, ja ajoittain nappaan  jotain edes sinne-päin; ihan muistoksi, ei siis kuvan itsensä takia, jos ymmärätte eron. Yleensä tilanne etenee vielä niin, että aurinkolaseja ei jotenkin vaan jaksa siirtää silmiltä, joten kameran näytöltä näkyy vain epämääräistä tummaa, eli kyseiset otokset ovat ihan konkreettisesti sinne-päin, ja voisivat oikeastaan yhtä hyvin jäädä ikuistamatta. Tarkastelkaamme hieman, mitä tarkoitan:

Otantamme käsittää kaksi esimerkillistä päivää parin viikon takaa; unelmankevyttä lunta, verkkokalvot puhkovaa aurinkoa, kuin joku olisi uittanut Alpit valkaisuaineessa. Ekaks torstai, joka siis oli ison dumpin jälkeinen päivä; aamulla jo pienen hiihtokeskuksen parkkipaikalla oli porinaa, kun riemukas hiihtäjien joukko hehkutti onneaan, vertaili reittisuunnitelmiaan ja taivasteli lumen määrää. Tuolloin heitimme pari lyhyehköä, helppoa skinnausta hiihtohisseiltä sivuun, nautimme loistavaa laskua naamalle pölisevässä puuterilumessa ja hymyilimme leveästi.

Välittyykö tämä alla olevasta kuvasta?

No eipä välity ei.

Meille paikalla olleille (-ööh kai lähinnä allekirjoittanut?) tästä välittyy vahvana tietty ikuisuuskysymys, jota puuskutuksesta vähähappinen mieleni kiertelee kuvan vasemman laidan latua noustessa: "Mitä mä täällä teen?" Kehotan myös kiinnittämään huomiota siihen, että se on aina se vastakkainen seinä, jossa paistaa aurinko.

Tämä kortin seuraava otos ei ole sitäkään vähää ns. menevä hiihtokuva:

Ja miksi Champexin rinnerafla sitten tuli tallentaa? No kun näettekö tuon kasvihuoneen näköisen tuubin siinä mökin vieressä? Siihen on vaihdettu muovi!

Uutinen on erittäin hyvä. Kun muutama tuhat suksijaa käy kaakaota hörppien höyryämässä hikeään, tuppaa huokoiseen muovikatokseen jäämään ns. hajujälki, joka normaalit aistit omaavalta vie tajun. Vaara siis kuitenkin toistaiseksi ohi; tervetuloa tauolle!

Se oli siinä sitte se torstai. Juku mitä visuaalista ilotulitusta.

Lauantaina ahkeroin: otimme pidemmän randokeikan, noin neljän tunnin uuvuttavan kipuamisen toppiin, ja piitkän huikean laskun alas, yhä hulppean hyvänä pysyneessä lumessa; muutamalla seinänpätkällä kiljuin ihan kristallinkirkkaasta riemusta. Vaan mitä sanoo muistikortti?

Kappas joo, siinä on nousureitti mennyt niin, että torstain viimeiset käännökset vuorelta alas ovat näkyneet, ja ohimennen tulleet tallennetuiksi. Ekaks siitä on tullut metsän keskeltä laskija koodinimellä mies ja tikannut nätit jäljet, sitten yours truly on täydentänyt siitä epäsuunnikasta kahdeksikkoa. Hiihtokuva? Tuskin.

Sitten ei niin mitään, kunnes yhtäkkiä tämä:

Jaahas, tässä on painotettu klassisesti kuvan todistusvoimaa - harjanteelle on noustu, tuskin suksia jalasta potkittu, kun heti ekaks on napattu "otin kuvan, joten olen täällä"-foto. Hengitys on rasituksesta lähes hyperventilointia, joten ihme, että horisontissa näkyvä kermainen vuoririvi on edes noinkin vaaterissa. Edellisten kuvien välissä on siis ollut se nelisen tuntia mahdollista ikuistaa miellyttäviä maisemia ja nousun fiiliksiä, mutta kun ei.

Bonuksena kuva, jossa näemme - oho! - (edes) sukset! ja tuo huonokuntoinen henkilö, joka tässä keräilee kamojaan laskua varten; heiteltyään ne saavuttuaan pitkin poikin picnic-mestaa, maitohapoissaan toikkaroiden ja sydän paukuttaen. (Taustana pala La Tourin jäätiköstä.)

Ei liene yllätys, että itse laskusta ei ole tarjota mitään kuvamatskuu?

Ja tähän retoriseen latteuteen on aika päättää; pointtini tuli alleviivatun selväksi - kuulen kuulkaa tänne asti, kuinka Potentiaalinen Lukija haukottelee. Ei siis adrenaliinit irrottavia, silmille syöksyviä, räjähtävän kirkasvärisiä fotoja, joissa on asennetta ja vaaran tuntu, ja laskijalla helevetin hyvä bruna ja palanut surffitukka. Oliskin, mutku ei oo. Huokaus.  

 

Ja vielä asiasta ihan muualle: Kotirouva on kohdannut kinkkisen haasteen, joka syöksee tuhoon koko hänen maineensa oivana kotitalousihmisenä; oi auttakaa, pian on identiteetti on ihan palasina: Miten saa tiikeri-balsamin pois valkoisesta t-paidasta??!?