Heinäkuisen lomailun ohjaillessa ulospäin näkyvää toimintaa,pääni meni ihan omaa rataansa, ja jäin taas jumittamaan kotirouva-teemaan; ja vaikka on sietämätöntä, kun henkilö, jolla ei oo mitään valittamista, valittaa siitä ei-mistään, tämä henkilö nyt vähän valittaa. Ajankohtainen teema tällä kertaa on se klassikko, että miten kotirouvalla voi olla lomaa?

Hä?

Kuten olen alleviivannut, eivät tämän talouden askareet vaativia ole; onko mulla siis mitään oikeutta lomaan? Ja mistä sitä lomaa sitten oikein otetaan? Mikä kriisi!

Kysymys nousee väistämättä turtuneempaankin mieleen, kun hommiaan vertaa Miehen sveitsiläismittaisiin työpäiviin: sillehän kyllä suo loman (mikäli vaan herran Blackberrylle sopii), mutta mikä mun asema on? Vaikka olen puskenut hartiavoimin hommia vältelläkseni ajattelumallia, jossa kaikki hyvä tulee ansaita, en ole näemmä heilutellut lapiota asenneosastollani riittävästi - luterilaisella työmoraalilla on tontti jossain mieleni synkillä jättömailla. Loma ansaitaan raatamalla, lomapäivä kerrallaan, sehän nyt seisoo selväsanaisesti Suomen Työlaissakin.  

Empiirisiin tuloksiin vedoten esitän, että loma kuitenkin kiistatta erottuu arjesta tässä munkin elämäntilanteessa - sillä siis on kuin onkin jokin funktio. Lomaa otetaan paremman puutteessa vaikka rutiineista; ne kun ovat se helpoimmin sormella osoitettava riskitekijä matkalla ylettömään tylsistymiseen. Kotirouvan päivä on vaaroja täynnä - ihan siinä lähellä väijyy sumutepilvi harmaata arkipäivää, joka päälle päästessään leikkaa terän kaikesta, vie tehot ja mielekkyyden. Siinähän se kotirouvuuden työläs osa on, että pitää itsensä iskussa - ne pyykit on ihan diipadaapaa.

Vali vali, on sitä Ehdan Työn Orjankin vedettävä kotityörumba, ja kuka muka arjen rutiineista tykkää? No mun otantani mukaan yllättävän moni. Näinä aikoina alkaa taas se harmoninen veisuu, kuinka on ihan-kiva-taas-syksyn-tullen-palata-arkeen, ja siis vankan käsitykseni mukaan - meizör paljastus - osa jopa tarkoittaa sanomaansa. Tämän ymmärtämiseen mulla meni kukkein nuoruus. (Tilastollisesti kuorossa on toki mukana myös se yks, joka vaan tsemppaa, ettei prakaa väistämättömän edessä. Sen bongaa helposti: se ei vaihda kesäloma-roseetaan puolitäyteläiseen punaviiniin edes pikkujouluissa.) 

Mutta palataan aiheeseen; piti puhumani itsestäni ja siitä, kuinka väitän osuvani vähiten rutineja sietävään lohkoon Gaussin käyrällä. Mua oikeesti kiristää kirkumispisteelle asti jopa hampaiden pesu. Siis hammashygienia sinänsä on oikein hieno ilmiö, mutta kun joka ikinen ilta menet ja hinkkaat sen saman hammaskaluston (=oletusarvoisesti omasi) ihan just sen edelleen saman kylpyhuoneen lavuaarin äärellä - siinä ei mitenkään riitä virikkeeksi, että vaihdat harjatyyppiä ja aloitat joka ehtoo eri hammaspinnalta. Viimeiset 15 vuotta olen todistetusti pessyt hampaani köpötellen harja suussa pitkin poikin aina kulloistakin asuntoa - mikä ei näillä neliöillä ihan riitä tasaamaan mielenterveyden pinnan kupruilua. Ei olla kaukana siitä, että leegot tiskataan samalla kun juoksutetaan dogia iltapissille. Naapurit, here I come!

Lähes koko (mittavan krhm) työurani olen onnistunut välttelemään pahamaineisia ysistä viiteen - duuneja (joku korjaisi, että ylipäätään kaikkia duuneja) ja suosinut projekteja: Aina jonain hienona hetkenä ne nimittäin ovat ohi, pulkassa, finito, ja edessä dolce far niente. ON/OFF-tyyppinä osaan siis hyvillä mielin muuttaa muutamaksi viikoksi sohvalle Mövenpickin litrasen pönikän kanssa, kunhan ensin olen repinyt prokkiksen eteen joitain epäinhimillisiä voimia ja ylittänyt niin työaika- kuin fysiikan lait. Toistaiseksi voimassa oleva työsopimus on mun todellisuudessani Paholaisen keksintö, siinä ei piina pääty millään, vaikka kuinka hutkii menee.   

Kun kaltaiseni epävakaa mieli heitetään kotirouvaksi, alkaa päässä surista väistämättä. Päivittäiset työtehtävät eivät edes vieraassa kulttuurissa, kielipuolena, tarjoa sitä vertaa haastetta, että kone pysyisi käynnissä - hups, napsahdan OFF-asentoon; jätän tiskikoneen täyttämättä, kun ei sitä varten viitsi gasoa tuhlata, ja pian on huusholli pahasti hunningolla. Kierrän tyhjäkierroksilla kunnes kone on niin tukkoinen että käryää, ja tuolloin ne ovat just ne rutiiniluonteisesti toistuvat mitättömät vastoinkäymiset, jotka vievät kotirouvan rajan tuolle puolen. Tunnen ihan naurettavan rajua kiukkua joka ikinen tiistai-iltapäivä pyykkituvassa, kun pesuainepallo on jumissa pussilakanan uumenissa tai hihassa tai mustassa aukossa, ja joudun käymään koko märän koneellisen läpi, yksitellen, ravistellen, ennen kuin voin tuupata satsin rumpukuivaajaan. Tekis niin mieli puraista jotakuta. 

(Enempiä ei kande avautua, ettei herkkä ja jalomietteinen lukijakuntani säiky.)

Toki olen tietoinen, että tämä elämäntilanne on vain yksi vaihe muiden joukossa; nykyistä kuviota ei ole suunniteltu lopulliseksi. Fiksuinta olis kai keskittyä kotirouva-leikin possari-puoliin; ottaa kaikki irti vapaudesta, vetää päivät läpi oikkujensa mukaan; jos ei huvita, tiputtaa vaan lapaset käsistä? Siinä se on se mun tavoitetila, mutta toistaiseksi vielä huhkin hikisenä hommia vaientaakseni sen angstisen sisäisen kapparin, jotta voisin ilolla nauttia statukseni eduista (edes lomista). Ja silti edessä on vielä yksi iso kysymys: Jos nyt vastoin kaikkia oletuksia tämä syliini napsahtanut kotirouvan nakki onkin pysyvä ja siten ikuinen, niin täytyykö sitä huonoa omaatuntoa todella kantaa joka helekutin lomasta sinne hamaan loppuun?

No, juuri niinhän se varmaan menee.

 

(Vois olla hyvä veto nyt hilpaista tästä BP:lle hakemaan Mövärin sesonkihitti.)