Jaaha ja blogi täytti puoli vuotta - voi tuota taaperoa. Ei siis mikään huikea meriitti muuten, mutta mulle merkittävä siksi, että olin aloittaessani itseäni vannottanut, ettei heti sitten luovuteta, puolisen vuotta pitää jaksaa. Ja hei, en ole ehtinyt kertoa itselleni vielä puoliakaan haluamistani jutuista, eli mennään eteenpäin.

Mies on duunimatkalla (=MOD). Eilen käväistiin näyttäytymässä ensi kertaa Bernin lähetystössä, kun herran passi on riekaleina. Jep, sitä viallista valmistuserää. Uuden haku tuli heittää aika kiireesti eteenpäin, kun se lähetystöjen posti (=konsulaattiposti?) on piakkoin joululomilla. Suunnilleen vuosi sitten selvittelin tätä samaa passikuviota siksi, että multa meni Milanossa samalla iskulla kaikki kuvalliset henkilötodistukset, ja paljon muuta lisäksi. Ja kun näitä Suisse-aikojen muisteluita piti tässä blogissa purkaa, niin aloitetaanpa alusta - ja tämä muuten on pitkä ja polveileva tarina, jossa ei kaihdeta väkivaltaa, salaliittoja eikä naisen kyyneleitä:

Joulun alla luikahdin miehen mukaan sen duunimatkalle - siis shoppaamaan; duunit se sai hoitaa ihan yksinään. Juuri muutama päivä aiemmin olin ollut samanlaisella siipeilyretkellä Pariisissa, joten tunsin itseni mielenkiintoisesta elämästään juopuneeksi maailmannaiseksi. Smaili kyllä hyytyi, kun Duomon ostoskatujen hulinassa viimein siirsin katseeni sädehtivästä itsestäni ympäristööni, ja huomasin heti yhdellä silmäyksellä useita Made In Italy:n huumaamien turistien seassa päivystäviä tarkuvarkaita. No tein suunnitelman muutoksen ja päätin jättää logopaperikassien kanssa postailun sikseen.

Juoksin sateessa metroon; tarkoitus oli käydä heittämässä kaikki merkittävä omaisuus ja ostokset hotelliin, jotta voisin huolettomammin mielin jatkaa hengailua. Miehelle kun oli jo joululahja löytynyt; operaatio oli suoritettu. Muuten meni kivasti, mutta ilmeisesti mut ja typertyneen omahyväisen onnellinen hymyni oli jo bongattu, koska jäin sitten laukkuvarkaan haaviin noustessani metrohallista liukuportaita hotellin läheiseen puistoon. - Toki on myös mahdollista, että valikoiduin sattumalta, väärä aika väärä paikka, mutta tuntumani sanoo, että mua seurattiin jo metroa vaihtaessa - sitä oli vaan niin pilvissä, ettei piitannut moisista tuntemuksista. (Ei kaupungeissa hymyile kuin hullut; tässä tää tuli taas.)

Seuraavat hetket täyttyivät sitten repimisestä, huudosta, tyrmistyksestä, potkimisesta, pelosta, hakkaamisesta, kiukusta, kiroilusta (suomeksi, tietty, perkele) ja lopulta kaatumisesta, jolloin se  pikkunilkki livahti karkuun metrohalliin käsilaukkuni mukanaan. Kömmin pystyyn, huippasi; ehdin sadasosasekunnissa huomioida, että viereisen erittäin vilkasliikenteisen kadun keskelle oli jätetty auto parkkiin, ja tilanteen nähnyt kuljettaja juoksi avukseni. En jäänyt tekemään tuttavuutta, vaan loikin saapikkaat ilmassa viuhuen märkiä betoniportaita noin 4 askelmaa kerrallaan sen halvatun nilkin perään.

Sain sairasta tyydytystä, kun näin alempana roiston hämmentyneen ilmeen, että vattöfak? Eipä jätkä arvannut, että ei Suomineito ymmärrä vielä tässäkään vaiheessa lopettaa. Ostoskassit olin toki poiminut maasta mukaani, en mitenkään ollut valmis menettämään IHAN kaikkea, joten menoni varmasti näytti koomiselta, ja kuulosti siltä toki myös, sillä karjuin kuin raivotautinen kappari - valitettavasti vain suomeksi. Ei helpoin tapa saada puolityhjässä metrohallissa kansaa ymmärtämään, mitä heistä haluat. Kun viimein aivoni saivat kytkettyä alkeellisen italiani päälle, yksi "Aiuta!" sai jengin havahtumaan ja yrittämään laukkuvarkaan pysäytystä, mutta niin se vain livahti silti.  

Seuraavat puolituntia tyrskin itkua ja tärisen ja päätä särkee helevetisti. Avukseni juossut kuski ja muutama muu hommaan sekaantunut käyvät näyttävän tuohtuneena tapahtunutta läpi, ja hokevat piccola poverinaa niin myötätuntoisina, että valun itsesäälini sisään. Carabinieri haastatteli yli-innokkaat todistajat ja ajelutti minut sitten parin korttelin päähän hotellille jatkamaan itseni äänekästä surkuttelua. Auton takapenkki muuten oli muovinen kuppi, ja muutenkin disainiltaan sellaista kömpelöä avaruusaikaa - sen toki ehdin panna parkumiseltani merkille.

Muutin liikemieshotellin toimistoon, soittelin luottokorttien kuoletuksia, nikottelin itkurefleksin jäljiltä ja pidin toisella kädelläni satsia saaneessa takaraivossani kiinni jääpussia. Viereisessä toimistotuolissa yritettiin hoitaa duunia sen minkä tilaa vievältä elämöinniltäni kyettiin. Toki sain myös lasin vettä, coca-colaa ja monta, monta poverinaa. Se vähän lohdutti; kukaan ei kylläkään tajunnut puhaltaa pipiä pois. - Niin, siitä passi-asiasta mun piti:

Eli mulla meni ajokortti, passi ja oleskelulupa siinä keikassa. Yleensä en raijaa koko pakettia mukanani, mutta nyt tarvitsin niitä tax free-ostoksia varten. (Säästäminen ei siis kannata.) Lähetystöön soittelemalla selvisi, että takaisin himaan pääsen näyttämällä rajalla rikosilmoitusta. Passin haku taas on monimutkaisempaa, koska minulle ei jäänyt yhtään kuvallista henkilöllisyystodistusta. Vaadittaisiin siis muutama kerta ihan omalla naamalla näyttäytymistä Bernissä, ja sen esitellyn naaman vertaamista Suomesta tulleisiin tietoihin. Passilakikin oli muuttunut elokuussa, eikä passeja enää kirjoitella lähetystöissä, vaan ne tilataan Suomesta. Ja kun oli se joulunalusaika, rauhaa vaan kaikille, niin konsulaattiposti ei kulje moneen viikkoon. Ja mun piti lähteä heti tammikuun alussa Suomeen duunikeikalle.

En ehtinyt ratkaista tätä yhtälöä, kun hotelliin tuli soitto, että käsilaukkuni on löytynyt. Siksi, ja vain siksi, emme vielä ole kykeneviä aikamatkailuun. Olisin hoitanut tämänkin koko ihmiskuntaa kutisuttaneen haaveen joka heebon ajanvietteeksi, mutta asia ratkesi muutenkin - käväisimme duuneistaan liuenneen miehen kanssa hakemassa veskani toiselta puolelta keskustaa jonkun työkkärin vaksilta, ja passi olikin tallessa. Joku kiltti oli löytänyt omaisuuteni kadulta, ja koska hotellihuoneen korttiavainkin oli kassissa, tiesivät, minne soitella.

Passin lisäksi kassiin oli jätetty puhelimeni - veikkaan syyksi sitä, että se pienessä pussukassaan näyttää enemmän meikkirasialta. Kamera, lompakko kortteineen, iPod: poissa. Tässä vaiheessa, matkalla poliiisiasemalle, alkoi sitten se "uhri syyllistää itsensä" -vaihe. Ja lopulta kaikki tiivistyi yhteen ajatuskukkaseen:

Ei ole järjen häivää siinä, että ottaa matsia milanolaisen pikkurikollisen kanssa.

Erityisesti, jos on niin pirun perusteellisesti vakuutettu kuin meitsi. Se siinä suututti. Jatkossa vastaavassa konfliktissa sanon "ole hyvä" ja kipitän hotellille täyttelemään vakuutusilmoitusta, otan kenties huoneen laskuun pari drinksuu. (- Täällä siis jaellaan kultaa ja mirhamia, tulkaa hakemaan vaan.) 

Poliisiasemalla oli meininkiä - noin 5 neliön odotustila, jossa parisenkymmentä sinnikästä. Samalta luukulta palveltiin joka juoksevan asian takia, siis jos vaikka vain ajokorttiasi olit noutamassa, niin sinne vaan. Kaksi polettiasuista konstaapelia hoiteli ruuhkaa ylinäytellyn kärsivällisesti; asiakas kerrallaan katosi takahuoneeseen, josta kuului huutoa ja mamma miaa. Seuraavaa noudettaessa edellisen kanssa vielä jankattiin ja huidotiin ja pyöriteltiin silmämunat irti päästä. Kyllä siinä muutama tovi vierähti.

Onneksemme oma pollarimme hallitsi edes muutaman elokuvasanan englantia, joten saimme sovitettua kumpaakin tyydyttävän tarinan paperille. Vivahteet olivatkin tärkeitä. Aloitin pikkunilkin ulkonäöstä, ettei ollut ainakaan pohjois-italialaisen näköinen, jolloin minulle ilmoitettiin hyvin tiukasti, että ei muuten voinut olla lainkaan italialainen - italialaiset eivät tee sellaista. Vaikka olenkin sosiaalisesti aika kömpelö, muistin äkkiä nuoruuteni Italian-vuosilta, että poliisivoimat ovat usein sisilialaisia, joten en jankannut, että kyyllä se musta olis jostain Napolin alta voinut olla, vaan nyökkäilin heti - ei juu ei italialainen, ei tietenkään, kenties Romaniasta? Tämän tunnustelun herra konstaapeli käänsi paperille ytimekkäästi Sicuramente non italiano, varmasti ei italialainen. Enpä olisi itse osannut sitä paremmin sanoa.

Lopulta vanhempi konstaapelismies kävi vielä tarkistamassa raportin ja lisäämässä loppuun lauseen, että tunnistaisin ehkä ryöstäjän, jos sattumalta kadulla törmäisin, mutta tuskin valokuvasta. Tämä kuulemma siksi, että muussa tapauksessa minut voidaan määrätä tulemaan takaisin Milanoon vain tutkimaan pahojen poikien naamakuvia kymmenistä albumeista. Kyllä ne hommansa osaavat. Kaikille kun on päivän selvää, ettei sitä kiinni saada, eikä edes etsitä. Lähtiessämme olimme konstan kanssa jo kuin vanhat salaliittolaiset - herra hymyili nimittäin hiukan vinoon, kun ilmoitin (jopa totuudenmukaisesti) lompakon mukana kadonneen myös hiihtokeskuksen kausikortin. Varmisti vain, ai että koko kauden vai, no niinpä tietenkin, jopas sattui.

Tavallan siis ihan onnellinen loppu. He saivat toisensa. No, ei ihan. Mutta he ratsastivat auringonlaskuun. Ja lopuksi täältä Lausannesta toivotetaan hyvää itsenäisyyspäivän aattoa. Valitettavasti joudun juhlimaan isänmaatani ruotsalaisella glögillä. Juureton ihmistaimi on pakotettu sortumaan maanpetturuuteen.