Mihinkään meteoon voi luottaa - lomalla niin millään meinannut sataa. Eipä tuo muuten mitään, mutta pakkasimme Atlantin rannikon raakaa kosteutta ajatellen reilusti villapaitaa ja saapasta, ja jätimme ne havaianakset himaan. Teemana tällä lomalla olivat, otsikon mukaisesti, osterit. Mies on suuri ostereiden ystävä. (Kuvainnollisesti. Kyseessä on sanonta). Hyvin noita niljakkeita yhytimmekin polveilevalla retkellämme.

Oli esimerkiksi se päivä, jolloin Bordeaux'n nihkoinen kaupunkihelle ajoi viettämään kaiken ajan vanhan kaupungin katubaareissa. Utopian terassilla infolehtistä selaillessa selvisi, että kaupungissa oli sattumalta tarjolla suomalaista kulttuuria; leffoja, sarjakuvaa, tuskin kossua. Iltanäytöksessä meni Kaurismäki-iloittelu J'aime engagé a touter ("Olen kihloissa tappajan kanssa", luonteva suomennokseni), mutta pakenimme hikisen sään painostamana lähemmäs rannikkoa ja jätimme sikseen. Jarvan Jäniksen vuosi (dubattuna) olisi kenties liimannut meidät penkkiin, mutta tällä kertaa näin - jäi siis tsekkaamatta, minkämoista jengiä Suomi-iltamissa pyörii. Ennen kuin jatkan matkaa, alla kuvaa Cafeciton baaritiskistä, se on kuulkaas Bordeaux'n vanhin baari, väittävät.

Se oli sitten Rochefort, johon päädyimme yöpymään jotenkin-historiallisesti-merkittävien asevarikkojen kylkeen ("Euroopan pisin rakennus", hihkuu Wikipedia), ja täysin tapojemme vastaisesti buukkasimme pöydän fine dining-mestasta, vaikka renttuset kansankuppilat ovat erityisesti matkustaessa meille THE juttu. Ennen illallista pyörähdimme satama-alueen kautta - ja kappas, laiturilta löytyi oikein oiva simpukkakioski, josta maailmaakiertävät elämäntapa-seilorit noutivat annokset purjeveneisiinsä; paatittomien lämmitellessä ilta-aurinkoisella simppelillä terassilla. Pakkohan siinä oli mättää melko iso satsi moules frites, vaikka pöytä sille niin sanotulle varsinaiselle illalliselle odottelikin jo.

Mä olen huomattavan hyvä syömään, joten eikun jatkamaan gourmet-puolelle, kun viimeisetkin liemet on imaistu patonkiin. Maittavaa toki oli Virallisella Illallisellakin, mutta raskaahkoilla verhoilla pehmustettu miljöö hävisi mennen tullen sataman laskuveden tuomille suolaisen liman tuoksuille.

Ilta meni seuratessa merkillistä performanssia: Juustoksi nimittäin suositeltiin paikallista erikoisuutta, la Jonchée du marais à la crème de laurier amandé. Saliin kärrättiin puolentoista neliön pöytä, jolta luiskautettiin bambumattoon kääritty olminkalmea lötkö tuorejuusto lautaselle, uitettiin valkoisessa soosissa ja tilkassa viinaa. Tahattoman koominen show - tuote itse kun oli esteettisesti valju kuin puoli purkkia bulgarianjukurttia. Eikä vaikutelmaa parantanut toisto; toki nimittäin joka pöytä vuorollaan tilasi juustonsa suositusten mukaan. Ja ei sillä, olihan se oikein hyvää - mutta kun viini, sen sijaan, oli erinomaista, keskityin siihen. Ennen kuin pääsemme eteenpäin, hyvin ravittuina ja päissämme, tarkastelkaamme kuvaa naapuripariskunnasta simpukoineen sataman kiskalla, Olivier's Cookissa.

Sitten oli se päivä, jolloin piti ukkostaa ja myräköidä, mutta kun ei - kiersimme Île-de-Ré:tä sitikassa, jonka ilmastointi ei mitenkään pärjännyt saarella viihtyvässä hellesäässä. Hikoiltuamme lounaan oli jo selvä, että suunnaksi otetaan se kaikkein läntisin kärki, polku kangasmetsän halki biitsille; Potkin tennarit ja farkut jalasta, rojahdin hiekkaan ja nukahdin. Ja samaan aikaan, kuvassa siinä alla, flaneeraa neitosia Ars-en-Ré:n kylänraitilla.

Tässä vaiheessa olemme jo saavuttaneet sen päivän, kun Cognacin kaupungin keskustasta löytyi ehta bistro. Peilipanelit, paksut matot ja miehekäs keittiö; ei edes nimellistä persiljaa tilaamani maalaismakkarasatsin laitamilla; baarin puolella huomattava, yli 30 konjakkilaadun valikoima. Äijää.

Konjakki ei ole oikein mun juoma; ei, vaikka olen omistautuneiden konjakkimiesten ympäröimänä kasvanut ja erinäistäkin aivopesua kärsinyt. (Huomasin muuten, ettei viskimiehiä lähipiiristä löydy ainuttakaan; ne pakolliset lapinkultaa muovikassissa -miehet toki kyllä.) Suhtauduin siis konjakin valmistuksen saloihin tutustumiseen lähinnä silleen "ihan sama" -mentaliteetilla, kunnes törmäsin tarinan pahikseen, Mustaan Sieneen.

Lyhykäisyydessään juttu menee niin, että kun viinit on lopulta tislattu eau-de-vie:ksi ( - runollista!), tämä erittäin stydi iloliemi säilötään niihin paljon puhuttuihin tammitynnyreihin kypsymään. No tokihan ne viinahuurut pakenevat tynnyreiden läpi - noin 20 miljoonaa pullollista konjamiinia haihtuu vuosittain noin vaan - ja ehkä siksi, ettei tämä tappio tuntuisi niin karvaalta, kutsutaan haihtuvaa määrää Enkelin osaksi ( - vielä runollisempaa!). Söpöä, vaan sitten paikalle marssii se Musta Sieni, joka elää alkoholihuuruista, jäbä siis konkreettisesti juo Enkeleiden viinat; asettuu aloilleen ja kattaa kaikki konjakkivarastojen seinämät, katot, kaiken. Cognacin vanhassa kaupungissakin löytyy sientä sieltä täältä; eikä konjakkia siis juuri ole voinut piilossa kypsytellä.

Lopulta La Rochelle, jossa mies veti ostereita niin että merivesi roiskui. Saatiin se saderintamakin viimein paikalleen; oli märkää juuri kuten pitikin olla. Päätän tämän päättömän road storyn yllä olevaan kuvaan; sateenkaaren alla pussaileva nuoripari; mitäpä siihen sitten muuta.