Sesonki päällä: vuorilla vilkasta, motarit tukossa viikonloppuisin, ja tuttavia lomailemassa lähikeskuksissa. Erittäin nastaa aikaa, josta voisin turinoida pidempäänkin, mutta just nyt en malta, kun on Uutinen - mulla on uudet monot. Olen inskana kuin pieni kärpänen. Chamonixin monotohtori nauroi edellisilleni melko estottomasti rakennellessaan räpyläjalkaani istuvan sisäkengän Garmontin randomonoihin. Värihän on ällö, mutta tässä lajissa pitää esittää, ettei siitä muka piittaa, jotta tulisi vakavasti otetuksi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mä olen ANSAINNUT nämä, jos nyt en varsinaisesti Kovalla Työllä siinä kaivos-raksa-ahtaaja -merkityksessä, niin ainakin lunastamalla jonkun kosmisen oikeuden kunnon monoihin puikattuani neljättä vuosikymmentä kootuilla paloilla. Siirrän puheenvuoron kaunaiselle versiolle itsestäni -sillä on metka taipumus vääristää onnellinen lapsuuteni nyyhkyversioksi (ja pian täällä hiihdetään-kouluun-kesät-talvet):

Ne nyt niin mollatut monot olivat aikoinaan lahja vuorten jumalilta. Olin opiskeluaikoina lähdössä nolla-budjetilla (nolla-opintoviikoilla) kaudeksi Itävaltaan pöllyttämään lunta ja ahmimaan brunaa. Laskukamat oli kaikki päivitystä vailla, mutta uusia hankintoja ei voinut harkitakaan - tai sitte olis istuttu ne uudet gearit päällä Porthanian kaffilassa koko kaamos. Valintoja; sitähän on ihmistaimen aikuistuminen.   

Eräänä pyryttävänä iltana Aleksilla noita vakavia Aikuisten Asioita pohtiessani harhailin intersportin tyyppiseen ketjumestaan, ja kas, siellä peränurkassa kiilteli Koflachin monoja, 300 markkaa (!) pari. Taikaa sattumaan lisää se, ettei Koflach-monoa tuolloin enää ollut olemassakaan - siis paitsi Aleksilla, jossa reteä kauppislainen myyjänalku asiantuntevasti esitteli mallia lasten monona, sillä vahvalla perusteella, että koot olivat pienehköjä (...). Aavistelin, että tässä oli sauma, jonka tarjosi joku korkeampi voima, ja kyllä - Pyhä Teos (eli Skimbaajan "Ostajan Opas") varmisti kyseessä olevan junnujen kilpamonon, jonka lähtöhinta oli ollut yli kymmenkertainen pyydettyyn. (Ne lapsoset, joiden isät tähän tarjousansaan menivät, ovat todennäköisesti luopuneet suosiolla lajista jo ekojen aurailujen jälkeen ja keskittyneet vaikkapa larppaamaan.)

Pidin sitä jo silloin elämäni parhaana kauppana. Niin hyvänä, että iloa kannatti venyttää kymmeneen käyttövuoteen; seassa myös useampi täysi Alppi-kausi. Per vuosi hintaa viitisen euroa. Upeaa. Mitäpä siitä, että monot todella olivat kilpatyyliin kivikovat eli epämukavat, jäykät ja painavat. Kisarataa puskeva pitää niitä jaloissaan siinä kolmisen minuuttia kerrallaan, silleen ne varmaan meneekin ihan jees. Olipa siis onni, että sattuivat olemaan myös puoltoista numeroa liian isot - eipä iskenyt kuoliovaara afterskin aikaan, kun eihän niitä millään säätänyt riittävän kireiksi. Nixin monotohtorin ilkunta oli kuitenkin vähän epistä - noin niinku bisnesvais ostos oli erinomainen, tunneside tuotteeseen vahva, ja oli muuten extrajäykkä muovikin ihan yhtä ryhdikästä kuin kaupantekohetkellä. Seison yhä hankintani takana. Vika ei ollut monoissa vaan mun jaloissa.

Edelliset Langet olivat muuten vielä isommat. Isäni, slalom-mies jo noin vuodesta 1960, hankki vanhalla rutiinilla tyttärelleen monot reilulla kasvuvaralla; kilpamallin tarjouksesta, tietty. Niistä näki jo ulospäin, että ei ihan nappiin osunut. Näytin lastenohjelman maskotti-hahmolta - kovasti yritettiin siis lyödä porkkaa kurkkuun tälle harrasteelle. Kinttu heilui Langessa kuin diskossa, mutta niillä oli mentävä. Rakentelin ensin sisä-ja ulkokengän väliin superliimalla jämäkästä huovasta kolmiuloitteista viritelmää (niinku self-made sisärakennussarja), ja kun ei millään tullut riittävän ahdasta, homma viimeisteltiin tunkemalla monoon tumppeja. Vanttuita, kintaita, sitä osastoa. Kantapään alle kaksi. Mytyt tuli asetella tarkoin tietyllä tavalla, jotta eivät rakottaneet jalkoja parissa tunnissa. Muutaman kerran hiihtopäivän aikana mono jalasta ja pöyhitään tumput malliinsa. Systeemillä vedettiin monta vuotta - kämpillä sitten tumput patterille kuivumaan.

Näiden monojen aikoihin tutustuin tulevaan aviomieheeni, joka edelleen muistelee hetkeä, jolloin ensi kerran näki sydämensä valitun kaivavan monostaan kermanvalkoisen villasormikkaan. Reaktio oli tyyppiä suuri tyrmistys. Siinä tumppua tuuletellessani tuumailin, että väite "vika on aina laskijassa, ei varusteissa" ei kenties olekaan objektiivinen totuus, vaan vähän väritelty Vanhan Koulukunnan hiihtäjien vaivihkaisella asennekasvatuksella. Mua oli huijattu. (Isäni kieltäytyy edelleen uskomasta, ettei jalkani ole kokoa 40. Kyllä isä tietää, ja mäkin voisin jo tämän ikäisenä lakata väittämästä koko ajan vastaan, päivänselvissä asioissa.)

Sitä ennen oli jalassa kiertänyt monenlaista muovikulhoa. Mieleenpainuvimpana toki ne, joita en mankumallakaan saanut - legendaariset Salomonin valkoiset takaaladattavat laatikot; 80-luvun vaiettu status-esine. Kasari tuli kotimäkeen ja pujottelusta vauhdikas juppilaji; siinä Vanha Koulukunta menetti pelin - kukaan äiskän värivoiteella alppipäivetystä tavoitellut nuori menestyjä ei haaskannut aikaa (joka on rahaa) mihinkään wendel-käännöksen reenaamiseen. Hissiasemallakin hei alkoi soida musa!

Ihan ekat meitsin omat alppimonot, sieltä 70-luvulta, olivat tosi söpöt keltaiset Sanmarcot. Noihin aikoihin ei pikkukaupunkien urheiluliikkeissä juuri nassikoiden alppikamaa pyörinyt; kyllä mentiin nimittäin erittäin perinteisellä tyylillä. Toinen ajoittain tarjolla ollut penskamono oli Munari, mutta niitä vierastettiin, koska ne jalassahan aina munaa.

Munattiin me silti muillakin monolla - ja aina ne oli väärää kokoa. Vanhemmilta pesueen monottaminen vaati hienoviritettyä valppautta urheiluliikkeen kevät-alessa - ainainen arpominen, että kenen jalka venyy ja kuinka paljon ensi kauteen. Liian iso oli vahva suosikki: vaikka muksu kuinka väänsi auraa, hölskyi mono suksen painon mukaan, ja vauhti vei lepikkoon (-sieltähän ne haettiin ne offarilaskun perusteet). Satunnaisesti arpa soi liian pienet; silloin saattoi saman tien heittäytyä pillaamaan kivusta ja kiukusta, mielellään hissijonoon. Tähän kuvaelmaan lisäksi vielä tuonaikaset ulkoiluvaatteet - jotain ihme kekkosenruskeaa pumpulia, joka imaisi ilmasta kosteuden, litistyi ja säilyi valmiiksi märkänä seuraavaan viikonloppuun. 

Voi kyynel. (Edellisen sanonnan omaksuin nuorisolta tammikuussa 2008; kirj. huom.)

Mitään muuta sanottavaa mulla ei monoista ole.

Ei auta kuin toivoa tämän riittävän vakuuttamaan, että oppirahat on maksettu ja Garmonttini ansaitut. Epäilijöille runoilen vielä tarvittaessa rajua sosiaalidraamaa, jossa paperinkeräysrahoista säästetyt mononi menivät Turun palon myötä vuonna 1827. Sillee tosi harmi, että olin juuri ollut aikeissa lahjoittaa ne Bambille ihan vaan hyväsydämisyyttäni.