Ei tarvittu kuin pieni äksidentti, hetken huomion hajaantuminen, ja MELKEIN meni koiralta jalka ja multa käsi. Eläinlääkärin mukaan koira on onnekas ja todennäköisesti nivelöity kumia muistuttavalla materialla, koska röntgenkuvat kiistatta todistavat sen säilyneen täysin ehjänä, vaikka varauduttiin leikkelemään kinttua olkanivelen tuoltakin puolen.

Eli teloin käteni, siis molemmat, pelastaessani kivusta ulvovaa koiraa. Tällä hetkellä jo 9 sormea pelittää, joten voin antaa tapahtumista lausuntoni, ja todentaa samalla, ettei 10-sormijärjestelmä kymmentä sormea kysy - hyvin naputtaa näinkin. Itse äksidentistä en malta sen enempiä; eli suoraan siihen osaan tarinaa, jossa erikoistehoste-osasto viskelee hurmetta ja suolenpätkiä:

Koska äksidentin olosuhteet olivat vähemmän steriilit, liikahdin aika liukkahasti taksilla sairaalan ensiapupolille, heti kun eläinlääkäri oli huumannut Ihmisen Parhaan Ystävän muille maille. Kolmen eri lääkärin kliiniset tutkimukset osoittivat kiistatta, että käsissä oli satunnaisia haavoja siellä täällä - oikeassa kädessä muutama (8 kpl) sen verran syvä, että mut siirrettiin kirurgiselle polille operoitavaksi. Leikkaussalissa makoillessani oikeasta käsivarresta katkaistiin käytännössä kaikki verenkierto kiristyssitellä, iskettiin kämmenselkään anesteesiatippa, ja kas  - siinähän oli 20 minuuttia aikaa tiimillä leikellä haavat auki, sörkkiä sieltä täältä monenmoisilla teräksisillä vimpaimilla, huuhdella ja lotrata. Ennen näköesteeksi ripustettua lakanaa ehdin huomioida, kuinka tajuton käsivarteni oli aivan eri asennossa kuin aivoni väittivät sen olevan, kirurgi apulaisineen heitteli sitä kuin irtonaista ruumiinosaa, eikä ihon Betadinella petrailtu sävy tehnyt vaikutelmasta terveempää. Siirsin katseeni seinäkelloon. 

Kun käsivarteni sitten palasi rajan takaa, oli kipu melkoinen. Paikallinen särkylääke-politiikka oli olla antamatta mitään etukäteen ja surkea parasetamooli pyydettäessä, eikä reseptilläkään tippunut kuin 3 kertaa 400mg buranaa per vuorokausi. Väitän, että Isänmaamme olisi tarjonnut heti vähintään tuplat. - Koira toki sai empimättä morfiinia peppuun sen verran tuhdisti, että oli tokkurassa toista vuorokautta.

Homma muuttui oudoksi myöhemmin yöllä, kun ensi kerran tapasin kirurgini ilman maskiaan - mut oli operoinut Dr. James Wilson noin 25-vuotiaana itsenään. Kyllä. Erehtymisen vara vähäinen; sen verran tarkasti olen Houseni tankannut. Harhainenkin pääni kuitenkin huomioi, että käsikirurgin silmät olivat lähempänä toisiaan kuin empaattisella Wilsonilla - tai osuvammin ilmaistuna: "vielä lähempänä toisiaan"; ja sitäpaitsi Wilsonhan on onkologi..? Empatian tajukin tällä tyypillä oli sitä klisestä kirurgiluokkaa eli olematon - kun seuraavana päivänä tarkastelimme kaikesta siitä huuhtelusta huolimatta tulehtunutta kättäni ja yritin keventää vastaanottohuoneen vallannutta hautajaistunnelmaa toteamalla, että kaipa mä tästä nyt sitten kuitenkin paranen, totesi Wilsonin Poika, ettei aio valehdella - "näistä ei koskaan tiedä, miten näissä käy".

Näillä eväin kotisohvalle syömään lastenannosta buranaa ja miettimään käsivarren amputoimista, jos siis potentiaalisesta sydänlihaksen kalvojen bakteeritulehduksesta selviäisin. Kauhukuvitetun yön jälkeen takaisin kirurgiselle polille tsekattavaksi, ja tuolloin olin jo valmis tapaus: Myönnän, menin esittämään kättä tutkivalle lääkärille nro5 nikottelevan klassikko-kysymyksen "Am I going to d-d-die?" Lääkäri nauroi päin naamaa. Hei mielummin kuitenkin hassunhauska hysteerikko kuin kuollut.

Tulehdus sen sijaan oli ärhäkkä, ja aika äksään samainen huvittunut lekuri jo spekuloi ranteen sisäpuolen auki leikkaamisella, mahdollisesti lähes kyynärpäähän asti - mutta kuten näissä tarinoissa (melkein) aina, viime hetkellä antibiootit pätkivät pahiksia nekkuun. Siitäs saitte kaikki.

Leikkaushaavoihin oli tungettu keltaisia muovisuikaleita, jotta haavat pysyisivät auki; antibiootit olivat sen verran stydejä, että olin Nukkumatin mailla koko ajan, mutta päivittäin oli raahauduttava klinikalle kidutettavaksi. Lastat ja kääreet väistyivät siksi aikaa, että joku ruiskautteli vettä paineella haavoihin. Lotraaminen oli suht kivuliasta; peukalo näytti Frankensteinin naamalta - mies huomautti, että toteamalla tämän ihan ääneen myös kirurgilleni tulin dissanneeksi hänen työnsä jälkeä; mulla todella on  näissä etiketti-asioissa vähän hiomista.

Että tässä siis ollaan nyt toipilaita. Haavojen on lopulta sallittu umpeutua viitisen päivää, vesileikit ovat vaihtuneet fysioterapiaan, ja eräät pessimistisimmät arviot peukalon kuntoutumisesta pyörivät jossain pikkujoulujen tietämillä. Ripsaria ei millään kykene vajaakätisenä harjailemaan, joten ajattelin tästä ryhtyä Luonnonkauniiksi Ruotsalaiseksi, joka herätessään purjeveneessä Tukholman ulkosaaristossa on heti valmis Peakin katalogikuvauksiin. Metamorfoosi valmis ihan any day now.  

Tämän siitä siis sai, kun "vastasi syyssään kirpakkaan kutsuun", kuten niin runollisesti ilmaisin edellisessä postauksessani. On muuten tullut viime aikoina katsottua muutamakin DVD. 

Tässä blogitauon aikana myös MELKEIN hippailin Milanon muotiviikoilla; näytöspassiini oli heitetty titteliksi stylista. Koska matkaseurani joutui sanoutumaan reissusta irti, jätin mäkin väliin - mitäpä siellä yksi feikki-stylisti yksinään. Harmitsut silleen, että siitähän ois tullut ihka aito fäshön-postaus; nyt jouduimme tyytymään tähän.