Voihan rakaspäiväkirja, ei auta - eläminen on lopetettava toistaiseksi, jotta saan raportoitua viime aikojen liikkeet; en mä muuten muista missä mä meen. (Eiks joku muu vois kirjottaa mulle mun blogia?) Että saisko tästä hetkestä eteenpäin ulkomaailman on hold? Kiitos.

Heinäkuuksi irronnut lomaviikko täytettiin vauhdikkaalla lähdollä Halkidikiin. Majoituimme monitähtiseen biitsiresorttiin, joka oli visusti hotellialueella ja erittäin öky. Oikein sopiva laiskan ja aivottoman oleiluun, ja elämyksen vielä viimeisteli kioskin rekistä löytämäni pokkari Beach Babylon: hattaran kevyt juoruilu kuuden tähden luxus-resortin kulissin takaa, sellaista sateenvarjodrinkkien katveessa naurettua sisäpiiriläppää - eli ihan omimmillaan nautittavaksi biitsillä, Piz Buin -rasvaisten näppien läikätessä sivut. No puitteet ympärillämme olivat vähän vaatimattomammat, mutta pienellä lapsenmielisellä ponnistuksella sitä kuvitteli pitelevänsä hallussaan Salattua Tietoa - näin jännää oli viimeks kun sai Salapoliisin käsikirjan.

Hain koko viikon määritelmää termille oligarkki - vaaditaanko klubiin tietty tulotaso vai riittääkö ns. asenne? Sen verran tein (opaskirjaani tukeutuen) huomioita resorttimme vahvasta venäläisedustuksesta, että nämä ehkä-oligarkit hanskaavat elosta nauttimisen keskivertoa sisäisiä ristiriitojaan väistelevää europerhettä sujuvammin; keskellä päivää lounasaikaankin tuhlailtiin naurua, euroja ja hummereita, ja ilohan ihan melkein pääsi tarttumaan myös naapuripöytiin. Tein merkinnän kirjan marginaaliin: Kultabikineissä ei koskaan voi olla väärässä.

Ihan konkreettista apua opuksesta oli golf-kärryilllä pelleilevien piccolojen hierarkian ymmärtämisessä: Toisin kun turisti luulisi, mitä isompi buggy sitä mitättömämpi jätkä - kahdeksan hengen kärryhän on kömpelö eli täten hitaampi kuin kaksipaikkainen, ja miehinen mies menee ainakin sataa, pikkusievässä univormussakin, tai aivan erityisesti siinä. Rantabaarin poikien flirtti oli niin sujuvaa että voisivat tehdä sitä vaikka työkseen, ja opinpa vielä senkin, että puutarhuri tienaa surkeasti kun sille tasolle ei juuri tippejä viskellä - ei niitä huomaa, niin näppärästi ne on maisemoitu ruohonvihreisiin työasuihin. (-ups, taas jäi yks sandaleton alle)

Toki tämä kaikkinäkevä silmä osui myös kohti omaa napaa, ja arvotinkin meitä asiakkaina minkä ehdin. Tulokset eivät juuri imarrelleet: ei ylenpalttista tippailua, ei ylenpalttista biletystä, ei ylenantamista spa-osastolla; osuimme objektiivisesti arvioiden sinne Erittäin Tylsien Vieraiden skaalalle newly weds - nearly deads, eikä mitään lohtua voi repiä siitä, ettei varsinaisesti kuulu kumpaankaan ryhmään - sitä pahempi mulle. Vähän noloa. Emmää enää toiste kehtaa mennä pilaamaan niiden työpäivää. (Kun mulla joskus on oma lomahotelli, sinne ei pääse europassilla, ei edes lobbyyn vissylle. Riittää, että mä oon tylsä.)

Ilo pokkarista ei valitettavasti ihan täyttä viikoa kestänyt, joten aktiviteettitasoa nostettiin ottamalla paikallisbussi ja pari päivää Thessalonikissa. (Yöpyminen normaalissa hotellissa oli tosi haastavaa, kun enhän mä enää osannut avata omaa vuodettani iltaisin.) Merkillistä, että kyseisessä kaupungissa on tapahtunut melkein kaikki merkittävä, mutta yläasteen hissantunneilta on mieleen jäänyt vain Rooman palo (- selvyyden vuoksi: se taas ei tapahtunut Thessalonikissa). Sitä sitten äimistyneenä vetelee lankoja bysanttilaisista sinne, tänne ja Waltariin, kun seisoo pää suristen kaupungissa, joka on nimetty Aleksanteri Suuren vaimon mukaan. Kuinka moukka sitä oikein onkaan, vaikka hissa oli kymppi ja kaikki.

Urakan paikkaaminen lomalaisen mielin ja 30-asteen lukemissa olisi ollut sulaa hulluutta. Ja kun annoin periksi sivistymiseni kustannuksella, mielenkiintoni veivät Aristoteleen aukion baarit: mittava rivi terasseja, jotka pyrkivät erottautumaan naapuristaan metkalla ja mietityllä sisustuksella, seassa muutama melkein helmi. Sivummalta olisi taatusti löytynyt jotain "aidompaa", kyllä varmaan, mutta se oli melkein pyhä se hetki, kun oivalsin edessäni monistuvan Trendibaarin Arkkityypin. Ja kun drinkitkin olivat tujuja, mihinpä siitä enää.

Olipa muuten aika lomaa.