Kamalaa se kutina ennen kauden ekoja hiihtoja, ja entäs se kaikki säätäminen, kun kaivaa kamoja kesälomilta, keksii uusiksi rutiinit repun pakkaamiseen, radiopuhelimien latailu viime tipassa, lapio, piipperi, sondi, skinit, kypärä, tarviiko extra-fleeceä? Ja missä hanskat? Kaikki se roina autoon, jossa on valitettavasti kesärenkaat, ja sen mukaan on valittava hiihtokohdekin - ei mihinkään metsäteille, ei liian korkealle.

Lunta oli tullut viikon alussa hyvin juuri tähän Vaudin Alpeille, selvästi enemmän kuin etelämmäksi Valaisiin, eli sinne asti ei tarvinut lähteä. Alueen hiihtokeskukset ovat yhä kiinni (paitsi Diableretsin jäätikkö) - eli kyllästettyjä koskemattomalla lumella, josta ei ahne suksijalauma kisaile. Päätimme hyödyntää mahdollisuuden ottaa ilot irti hiihtokeskus-infrastuktuurista ilman sen haittapuolia: nurmipohjaiset rinteet, joten ei tarvitse pelätä kivikosketusta ja kallon halkeamista heti alkukaudesta, vaikka lunta olisi paikoittain ohuemmaltikin; ja tämä ilman tungosta, rinneravintolasta kumpuavaa humppaa ja kissalla tampattuja rinteitä. Kohteena siis Villars. Autollakin pääsi suht sulia teitä kylän keskusaukiolle.

Monot ekaa kertaa jalkaan sitten huhtikuun, nilkka ei millään meinaa taittua tarpeeksi suoraksi; niin tuttua ja epämukavaa. Ja sitten heivaa sen helekutin painavan repun selkään ja sovittelee lantiovyön kiinni piiperin alapuolelta (mulla on se malli, joka roikkuu mahan päällä), kauden -99 muodin mukainen leveä kuoritakki pursuilee, ja kun heittää sukset olalle, on jo tuskainen olo. Tätä tää taas on.

Skinnattiin yhdelle keskuksen pikkuhuipuista. Oltiin taas vasta iltapäivällä liikenteessä, niin aurinko oli yllättäen niin lämmittävää, että housuista sai avata sivuvetoketjut, takin heittää reppuun, ja tukka hikosi pipon alla. Skinnaaminen oli juuri niin puuduttavaa kuin muistinkin: en tiedä keskittyäkö matkan etenemiseen, laskemaan askeleita vai antaa mielen vaellella aivan muualle - jutustellakaan en voi, kun kunto on niin surkia, että hengästyn. Sukset painaa, kantapää hiertyy rakolle ja muutenkin kyselee, että onko tässä järkeä, vaikka samaan aikaan hidas eteneminen vinossa valossa uinuvassa hiihtokeskuksessa on niin hienoa, ettei sitä oikein uskalla ottaa täysin aistein vastaan.

Ylhäällä söimme eväitä kopin suojassa (-mun jutut on aika eväspainotteisia), kun valpas vahtikoiramme sanoi vuh - huippua lähestyi yllättäen toinenkin pariskunta, joka alkoi kiireesti vetää kamojaan laskukuntoon heti ylös päästyään. Meillä oli vielä eväät sikin sokin ja teetä mukissa, mutta aloimme heitellä tavaraa reppuun ja riipiä skinejä irti suksenpohjasta - ymmärsimme kyllä pian, ettemme ehdi, vaan ensilasku alas menetettäisiin näille tunkeilijoille. Ja he laskivat juuri sen väylän metsän läpi, joka oli meilläkin ollut kiikarissa. Ei sillä, ettei siihen neljiä jälkiä olisi mahtunut, mutta silti. Kierolla tavalla lohdutti, että osan pätkää lumi ei ollut aivan optimaalista, vaan siihen oli muodostunut kansi - tyypillistä tämäkin, että matkalla ylös lumi oli vain ja ainoastaan täydellistä.

Painopiste oli laskiessa liian takana, ja reisiä poltti, kuten aina kautta korkatessa. Suksiin ei ole mitään tuntumaa, eikä millään usko vaikka kuinka itselleen hokee, että kyllä se siitä taas lähtee kulkemaan. Koira upposi lumeen korvanpäitä myöten yrittäessään loikkia rinnettä alas ja laumaansa kiinni; tauoilla se ymmärtää seistä suksiemme päällä. Alhaalla koira oli ihan puhki, mutta niin olin minäkin.

Kaikki hankaluudet tuntuivat silti juuri oikealta; sellaiselta tervetuloa taas geimeihin. Ja se, että tuoretta lunta on jo marraskuussa hiihdettäväksi nautinnoksi asti, lupailee kutkuttavasti, että edessä on hienoja päiviä, ja vaikkei mitään takeita mistään ole, hymyilyttää silti. On se vaan niin siistii. Pessimisti-realisti minä ei voi kuin nostaa kädet ylös.