Ja takana saattaa olla sitten se syksyn viimeinen viikonloppu kuivin jaloin vuorilla. Elämme ristiriitaisia aikoja - lumia odotellaan, mutta nämä rapisevan kuivat syyskelit on kivoja. Hirveä hinku vuorille. Lauantaina tie vei Grand St. Bernardin solaan, joka on vanhin reitti läntisten Alppien läpi etelään, käytössä ilmeisesti jo pronssikaudella. Sen korkeimmassa kohdassa, 2469m, on edelleen toiminnassa oleva luostari, siinä ihan Italian rajalla.

Solan kautta menee siis edelleen tie, joka tosin on lumiolosuhteiden vuoksi suljettu talvella, ja muutenkin suurin osa liikennettä Aostan laaksoon käydään St. Bernardin tunnelin kautta. Tunnelin Sveitsin päädyssä on Super St. Bernardin pieni hiihtokeskus. Talvella alueella suksiessani olen luostaria etäältä jo muutaman kerran tiiraillut, ja nyt oli aika kypsä.   

Homma siis meni niin, että Bernard, joka asusti tässä lähistöllä Ranskan Savoijissa, karkasi häitään edeltävänä yönä lakanaköyden varassa ikkunasta - veikkaan, että sateenkaarilippu liehuen ja taustalla soi Abbaa. Bernard painoi Italiaan ja ryhtyi benediktiläismunkiksi. Hän otti asiakseen pakanallisten tapojen karsimisen Alpeilta, ja ilmeisellä menestyksellä, koska tuli nimitetyksi Alppien ja vuorillaliikkujien suojelupyhimykseksi vain lähes tuhat vuotta myöhemmin.

Ja tähän tämä liittyy siten, että herra on retkemme kohteena olleen luostarin perustaja. Solaa pitkin nimittäin kulki ranskalaisia ja saksalaisia pyhiinvaeltajia Roomaan, ja se oli aika kinkkinen reissu - erityisesti keväällä, kun lumi vyöryy retkeilijöiden niskaan. (Ja siis vyöryy yhä tänäkin päivänä, ei ole lumi noista ajoista juuri luonnettaan muuttanut.) Luostarin munkit etsivät koiriensa kanssa matkailijoita lumimyrskyistä ja tarjosivat majapaikan ja ruokaa. Toki myös huolehtivat niistä, joilta vuoret veivät hengen. (Uskaltaisko veikata, että luostarin kyljessä olevan vuoren nimi Mont Mort viitata tähän aspektiin?)

Tässä nyt ei varmaan tarvitse enää karttakepillä osoittaa, että ne koirat olivat tietenkin niitä bernhardilaisia. Tosin ne alkuperäiset munkkien kumppanit olivat vähän eri ryhmää kuin nykyinen rotu; ihan senkin takia, että suuri osa näistä koirista jäi lopulta itsekin vyöryn alle. Jäljelle jääneitä paritettiin sitten vähän sikinsokin muidenkin rotujen kanssa. Ja se rommitynnyri kaulassa on kuulemma legendaa. Ei voi todeta kuin että loistava legenda - siinä on joku alkuaikojen mainosnikkari ollut luova. Ehkä parhaiten brändätty koira ikinä. (...siis kuka Lassie?) Ja nyt Grand St. Bernardin tienvarren huoltsikoilla myydään joka kokoa karvalelua auton takaikkunalle nuokkumaan. 

Kuuluisin solassa tarponut turisti lienee Napoleon, joka vei vuonna 1800 joukkonsa siitä läpi valloittamaan Italiaa. Kaikki eivät siis ihan kristillisin pyhin aikein olleet matkassa, vaikka Roomaan mielivätkin. Reitin varrelta löytyi kyltti, jonka mukaan Napoleonin joukkojen pääluku oli noin 42 600, ja kovasti olen aprikoinut, kauankohan sellaisen porukan siirtely kapeaa solaa pitkin on vienyt? Oman kokemukseni mukaan jo yli viiden hengen ryhmän siirtäminen baarista toiseen ottaa aikaa, ja usein kärsitään jopa miestappioita.

Samat tarinat rajuilla faktoilla ja vähemmällä oikomisella ja värittelyllä löytynevät muuten muualta internetistä.

Luostarialue oli kyllä symppis. Järvi kuin kolikko, sen laidoilla muutama rakennus, Italian puolen teräväkärkiset huiput. Hyvin hiljaista, kaikki ikkunaluukut kiinni, mitä nyt pari muutakin hymyilevää haikkaajaa. Kesällä, kun tie on auki, mestoilla on ilmeisesti enemmän hulabaloota - tämän päättelin ravintolakyltistä, joka julisti kansainväliseen tyyliin Restaurant Change Bazaar. Bazaar? Voi noita rajakylän vitsauksia.

Aurinko paahtoi, mutta oli sen verran lunta siellä täällä, että koiralle saatiin muutamat lumipallot. Muuten se olikin vähän pettynyt reissuun: olisi mielellään rakastanut paikallista Big Mamaa, mutta yhtään berhardilaista ei näkynyt. Kyllä mäkin olisin lahjoittanut eväsleipäni, jos olisin niillä saanut pari jättiä halittavaksi.

Tähän ylimalkaiseen kuvailuun on tyytyminen, kuvaa ei tipu - Retkikunnan Johto eli meitsi oli unohtanut kameran akun laturiin Lausanneen. Topo kyllä tällä kertaa oli mukana, vaikkei sillä juuri kummemmin ollut käyttöä: Hiihtohissin parkkipaikalta tietä pitkin eteenpäin ja voilà, olet luostarilla. Siinä voit sitten vaihdella antiikin aikaisen tien tai nykyajan asfaltin tai vaikkapa kinttupolun välillä - ja takas sama juttu.

 

(kuvassa näkyvä kermavaahto on Tourin jäätikön reunaa)

Eipä ollut viikonloppu vielä ohi - sunnuntaina Ranskan puolelle Chamonixiin. Kylillä pyöriminen jäi minimiin laakson päällä makoilevan pilven takia: näkyvyyttä ei ollut edes seuraavalle off seasonin vuoksi suljetulle sporttikaupan ovelle. Päädyimme La Touriin reippailemaan, ja kuten kuvasta näkyy, Retkikunnan Johdolla oli kamerakamat nyt hanskassa. Vaelluskengät sen sijaan nököttivät himassa, eteisen lattialla.

Kevyissä tossuissa vedin, mikä oli kyllä hitusen epämukavaa, ja reittisuunnittelun suhteen kuroi haasteet minimiin: tuli sunnuntaikävely-setti. Eväät päätyivät pääosaan; ja päiväunet marraskuun auringossa. Mont Blancin massiivi häikäisi.

Retkikunnan Johdon tulisi muutenkin oppia delegoimaan varusteiden vastuualueet paremmin - tällä hetkellä peli on se, että kamera on mun, eväät sun ja juomat kummankin omat. Niinpä, kun eväät on syöty, on painoa vain mun repussa. Eikä muuten viiniä vieläkään tarjolla. Palaverin paikka; viinerit on sun vastuualueella.