Satoi monta päivää putkeen.

Pitkästä sadejaksosta on se seuraus, että kun viimein selkenee, on hirveellä draivilla revittävä kasaan kaikki ne kesäjutut, jotka sade esti. Ilmiön nimi on Henkinen Suomalainen Kesäsää - mä en hyväksy sitä, että nyt se yrittää seurata mua tänne. Ei ne sademillimetrimäärät, vaan se, että Suomalainen Kesäsää on julma despootti, joka PAKOTTAA paisteen aikana istumaan huovan päällä puistossa, vaikkei huvita, vaikka telkasta tulis The Office, vaikka olis kesäflunssa kautta krapula, vaikka pomo suuttuis, vaikka olis allerginen auringolle, jätskille, kesäreggaeelle, ampiaisille, ja kärpäset ärsyttää. Ja kun sattuu pitkä hellejakso, samaa huovalla nököttämistä tulis toistaa mutisematta ukkosmyrskyyn asti, ja laittaa lakanat päiväksi pakkaseen, niin on viileä nukkua (kiitti hei täst vinkist, iltapäivälehti).  

Ja sitten pitää kelailla niitä tilastoja, keskimäärin 11 hellepäivää per vuosi, että kuinka monta meni jo hukkaan, no nyt on tää kesä sitte menetetty. Ei ihme, että Suomen kesässä joka niemeen notkoon saarelmaan kaikuu kireä huuto "milloin mä ehdin ruskettuu??" (-ota purkista, hyvä suomalainen. Tulevaisuus on kemikaalien.) Ja siis mähän olen kesän lapsi, niitä kalpean kansan harvoja puoli-ammattilaisia biitsieläimiä, joka aina järjesti olosuhteet niin, että väri tarttui nahkaan, ja kesäreggaekin menee nikottelematta - niin missä välissä mäkin kuitekin luovutin itsemääräämisoikeuteni Suomalaiselle Kesäsäälle? Teki aina mieli ihan piruuttaan istua sisällä kun arska paistoi.

Nyt se despootti siis yrittää seurata mua tänne, joten kovat otteet oli pakko ottaa käyttöön - totaalinen säätilan ignooraus. Vuorille kun en ole päässyt varmaan kuukauteen, niin hermotkin oli jo kireällä - siispä reppu autoon ja Villarsiin. Tarkoitus oli vain vähän käpötellä pitkin poikin Col de la Croixin solaa. Reittivalintaan vaikutti lähinnä sen tasaisuus - sitä tuntee itsensä vähä tyhmäksi reippaillessaan sateessa, mutta jos lisäks vielä vetää jotai jyrkkää hiki pipossa, on jo suorittaja, ja siihen en sentään rupee.

Kiukku laantui kun vedin keuhkoihin tihkusateista vuori-ilmaa lehmänkellojen kilkkeessä. Ilokseni yksikään näistä nyt vaaralliseksi leimatuista elukoista ei hyökännyt kimppuuni, onneks oli lehdet luettu ni osas vähä varoo. Les Diableretsin (3210 m) jyhkeä vuori jäätiköineen on tältä suunnalta hennonvihreää seinämää, huippu kun oli huttupilven peitossa. Ajattelin nauttia eväspäärynäni näissä maisemissa, mutta oli aivan liian märkä syödä. 

Uutuutena tutulla reitillä oli laiduntamassa muutama laama, tai alpakka, tai huomattavan pitkäkaulainen lammas - tarkkaa rodunmääritystä en ole pätevä tekemään. Olivat kuitenkin södejä ja hyvin kuvauksellisia venkula-kauloineen ja ripsineen ja lempeine hymyineen. Koira toi heti erittäin kovaäänisesti julki, että ihan sama mikä laji on kyseessä, hän ei hyväksy sen olemassaoloa, mutta oli ne niin viehättäviä (ja pirun uteliaita), että lopulta päätyi vaihtamaan varovaisen suukon -aah pehmoinen on laaman turpa. Diplomaattisuhteiden rakentumista koira juhli kierimällä laaman hmmm "biotuotteessa" perusteellisuudella, jolla voitti itselleen vaahtokylvyn illaksi. Oli tuoretta tavaraa, ei paljon vuoripuroissa puljailu liuottanut.

Kolmisen tuntia märkää lompsimista riitti, ja lopulta autolla näpit oli niin kohmeessa, että repun rensseleiden purkaminen oli tuskaa. Paluumatkalla en voinut laulaa, kun oli jo kurkkukin kipeä. Iltapulahdus Genevenjärveen jäi väliin. Sää voitti, 1-0. 

Viikonlopuksi Osloon, bileisiin laivalle, ja sääinfo lupaa tuiskua ja tuulta. Mun hippamekko on tyyppiä "Sahara Hotnights" (-en nyt viittaa bändiin), eli ei ihan mikään hellyhansen siis. Ens viikolle ennusteena bronkiitti.