Pakko oli mennä uudestaan. Edellinen via ferrata-kärsimys riivasi päätä koko viikon, joten olihan se jotenkin käännettävä rakentavaksi kokemukseksi. Tuolloin viime viikonloppuna jutskasin Leysinin kamavuokraamon heeben kanssa, joka vinkkasi Champéryn vastaavasta reitistä, joka olisi ollut helpompi nakki - heebe ei kyllä ymmärtänyt, miksi vaihtaa helpompaan, kun paikallisenkin selvitin (- "eihän sua sentään millään hekolla pois haettu, ei sillä tyylillä niin välii!") Menin silti tarkistamaan mikä on helppo.

Ja olihan se helpompi. Ja söpömpi: alla pauhasi koski, ei karua kuumaisemaa. Vain yksi negatiivinen seinänpätkä (jolla toki taas sain itseni kiinnin ajatuksesta, että mitä helevettiä mä täällä oikeestaan teen?) Keskityin ajan kanssa virheettömään suoritukseen, mitä helppas paljon se, että olimme niin myöhään seinällä, ettei perässä painostanut kukaan. Ylhäällä olin yhä voimissani; ei mummo-efekti iskenyt. Hoidin siis homman himaan kuten AIKUINEN - valitsin tasooni (ala-aste) sopivan reitin, nautin luontoelämyksestä enkä kiroillut.

Ennen mulla oli toiset keinot. Yheskyt-luvun loppupuolella eräällä Chamonix'in skiroute:lla iski kiukku, kun suksi ei kulkenut kuten olisin toivonut. Lunta oli paljon; märkää eli raskasta. Ratkaisu: alkuvoimaiset raivarit. Heittelin sukset ja muut vermeet pitkin poikin hankea ja huusin elämän epäreiluutta. Muistan elävästi viskoneeni myös vesipullon huitsiin, mikä tarkoittaa sitä, että olen todellakin katsonut tarpeelliseksi avata reppuni saadakseni käsiini lisää kamaa heiteltäväksi. Tämä kertonee mieleni tilasta vähemmän mairittelevaa faktaa myös yleisemmällä tasolla. Joku olis saattanut sanoa, että sulle sattui vain huono päivä, mutta tiesin heti, että tässä on isommat jutut menossa nyt.

Skibussissa hyörysin, kun lumilukkojen läpi iholle tunkenut lumi suli. Kiukutti määrittelemättömän paljon.

Kun pääsin kämpille, piirsin rinnekarttaan kyseiselle vuorelle viikset. Kummallinen lämmin tunne täytti pääni. Lisäsin kirveen ja puukon iskettynä vuoren kylkeen, perinteisiä kirosanamerkkejä ja -hui!- jopa uhoavasti puivan nyrkin. Seuraavat 10 päivää mulkoilin tuhrittua karttaa samalla kun vedin kiukulla valtavan puskan persiljaa (!) ruoskuttaen poskeen. Taustalla oli sumeaa logiikkaa, jolla oli muka jotain tekemistä raudan ja hapenottokyvyn kanssa. Moinen tuoreen persiljan kuuri oli silloisella hiihtopummin budjetilla ihan merkittävä sijoitus, jota skeptiset kanssaihmiset varovaisesti kritisoivat (-terkkui!), mutta kieltäydyin reagoimasta järkiperäisesti mihinkään aiheeseen liittyvään. Vaan kappas, kuinkas kävikään: sittemmin kyseisellä vuorella ja minulla ei ole ollut mitään huomautettavaa yhteispelistämme, kummallakaan.

Äiti Luonnolle uhoaminenhan on tyhmää hommaa. Voodoo sen sijaan ihan jees. Lämmöllä suositellen, allekirjoittanut.

Mutta nyt musta on siis tullut kypsä ja tylsä. Vaan enpä mene vannomaan, ettei kamat enää koskaan lentele - via ferrata-keikkoja kun olen pakotettu jatkamaan, koska hankin heti alkuun oman varmistus-vimpaimen; parhaan, kalliin ja helppokäyttöisen. Vuokratahan vastaavan olisi voinut edukkaasti, mutta hei, mitä enemmän leluja, sitä kivempi leikkii. Laskin, että laitteen takuun kattaman 10 vuoden ajan jos käväisee tikkailla kerran vuodessa, on jo reilusti omillaan. Sinä aikana ehtii vetää vielä monet kilarit.

Massit meni turvalaitteisiin - esteettiset asiat jäi vähemmälle huomiolle: hanska-kysymyksessä jouduin turvautumaan kikka vitoseen. No eihän ne mitkään välttämätttömät ole, mutta jos on silkoinen hipiä kämmenissä ja vaijereiden kanssa pelataan, niin ihan kivat. Joten napsaisin saksilla sormet pois mustista nahkaisista löytöhanskoista. - Sori vaan sinä joku, joka hukkasit erittäin pientä kokoa olevat nahkasormikkaasi vappuna eräänä välille Beef - Sikala. Musta nahka näyttä mun päällä huikean pornolta (-ihan siis sormikkaanakin, olen niin kertakaikkisen siveä), joten käyttö jäi kyseiseen jäätävään vappuyöhön. Suissessa ne sitten putkahtivat pipolaatikosta ja joutuivat tosihommiin.

Jaahas, tämä merkintä levisi kuin eväät, pakko yrittää jotain loppukoostetta: Champéryn retki oli ihan jees, ja suosittelen ulkoilua kaikille.  Kuluvalla viikolla voinen täyttää aikani via ferratan sijaan muihin päivänpolttavilla kysymyksiin, kuten mikä-musta-tulee-isona ja mitä-laittais-tänään-päälle.