Tuossa pari nyppylää, jotka pistävät silmään Vaudin Alppien silhuetista: vasemmalta Tour d'Aï, 2331m, ja Tour de Mayen, 2327m. (Foto vähän metkasta suunnasta, eli Villarsin hiihtokeskuksen joltain haikkireitiltä, marraskuun valossa. Alla Leysin.) 

No olen tietty kelannut, että koska ne näkyy kaikkialle, täytyy sieltä näkyä kaikkialle - erinomainen pikinik-kohde, siis. Vasemmanpuoleiselle on nakutettu via ferrata-reitti, jolle viime lauantaina päädyimme halailemaan kalliota.

Turhan kylmiltään olin matkassa, koko kesänhän olen lähinnä vain kiukutellut ja haukotellut - eipä juuri ole puntteja heiluteltu. Netissä vilkuilemissani reittiohjeissa ei missään mitään pääkallonkuvia sentään näkynyt, joten sinne vaan. 

Seinän juurella otin vahvistukseksi high energy -patukan, mutta se ei ilmeisesti ollut riittävän high, koska olin silti jokseenkin katki viimeisen kolmanneksen koittaessa. Parinkin eri ohjeen mukaan reitin alku on vaikein, jos siitä selviää, niin on jo voittaja - mikä kuulosti musta oikein reilulta, mutta osoittautui harhaanjohtavaksi mainonnaksi.

Nimittäin, kun tuli väsy, tuli virheitä. Ensin hermostuin takanani pikavauhdilla lähestyvästä ryhmästä (-virhe!), joten lisäsin vauhtia ja hengästyin (-virhe!), enkä todellakaan lepäillyt (-virhe!). Siinähän se sitten toteutti itse itseään syöksykierteellä se uupuminen. Tuli koklattua useat alkeelliset perusvirheet. Että niinkin homman voi toki tehdä, jos haluaa mennä vaikeimman kautta. Älylliset yksilöt toimikoot toisin. 

Mutta hei, ylhäällä 360 asteen panoraama oli juuri sitä, mitä olin tilannut.

Perässämme kiitänyt ryhmä oli varustautunut kärsivällisyyden lisäksi ranskalaisella valkoviinillä, jota jalomielisesti juottivat allekirjoittaneelle. Maistui, siinä katsellen Lac Lemania, Montreuxia ja Lausannea lintuperspektiivistä; tunnistaen ympäröiviä huippuja; choucasille patonginmuruja heitellen. Mähän en vieläkään ole oppinut kantamaan vinkkupulloa repussa; sensijaan se sääntöjen mukainen extra fleece meesissä nytkin, vaikka lämpöä joku 27 - miten suomalaista, miten nuhteetonta. Täytyis ruveta priorisoimaan näitä juttuja toisin.

Polku alas oli aika magee, ja kun sitä koiraa ei ole mukana, näkyy murmeleitakin. Mikäli topissa haluaa käydä fiilistelemässä, muttei katso tarpeelliseksi mennä roikkumaan yli sadan metrin pudotuksen päälle negatiivisille tikkaille open air-näkymiin, voi toki köpöttää tätä polkua ylös. (Mullakaan ei varsinaisesti ollut "tarvetta", mä vaan päädyin.) Mun kartassa reitti on merkitty difficult mountain trail'iksi. Vaikeasta en tiedä, mähän menin alaspäin, mutta ei mikään valtatie, ja polun vieressä pätkittäin melkoinen pudotus. Nasta reitti kyllä.

Mun tavoite on olla mummona Alppimummo: suoraselkäinen hahmo, joka metsänvihreässä villahamosessa pistää menee 3 kilsan korkeudessa parin huipun ja rotkon yli naapuriin viinilasilliselle. Pari tälläistä huippuyksilöä olen kohdannut. Kun reittimme risteävät, vaihdamme Bounjour!it: minä puuskuttaen, gore texit höyryten; hän rivakalla tahdilla edeten, satunnaisesti myös helevetillistä halkomottia mukanaan keikuttaen.

Tavoite korkealla, myönnän, mutta onhan sinne tuota aikaa, että turha tässä on ollut kummemmin hötkyillä. Vaan niin kävi, että mummohan musta tuli jo tällä keikalla, mutta kovin toisenlainen:

Kotosalla otin keittiövuoron. Siinä vaiheessa jo käpöttelin umpijumisilla lihaksilla kuin mummo, astiat eivät pysyneet näpeissä, ja lopulta myös pää hapero kuin mummolla: Laitoin riisin kiehumaan ja lyyhistyin lattialle (!) venaamaan. Tuijottelin mieli tyhjänä polviin ilmestyneitä mustelmia ja käsivarsien nirhaumia ja havahduin jonkun 10 minuutin kuluttua, kun ei porise. Liesi päällä, täböllä tietenkin; kattilasta vain puuttuivat vesi ja riisi. (Ja kas! Suolankin oli mummo unohtanut!) Luovutin homman miehelle, köpötin sohvalle huovan alle lepoasentoon, ihan mummona. Sunnuntaiksi siirryin Vidyn puiston nurtsille, ja yhä samaan asentoon.

Ei jaksanut päätä nostaa. Nyt pieni huoli painaa tulevia lumia ajatellen: viime talvena vuorikauris-kuntoisten ystävien perässä skinnatessa lohduttauduin sillä, että ens kaudeks meitsi ehtii vetää ihan teräsmiesnais-kuosiin. No juu. Nyt todellakin näyttää siltä, että tavoite on realistisempi asettaa sinne kaudelle 2039-2040. Mua vaan hämää tää "parempi myöhään kuin ei milloinkaan" -läppä, että ei kai voi olla myös liian myöhään?