Huah olen niin helpottunut, että ei tarvitse pakkomielteenomasesti valittaa säästä! Helle! Mutta minähän en olisi minä, jollei jotain rapoa sademääristä silti: Viime viikolla tuli pari päivää vettä ihan raamatulliseen tyyliin, ja pitkin poikin Sveitsinmaata kärsittiin tulvista - Lausanne on rinteessä, täällä ei vesi pysy. Seurailtiin netistä lumitietoja (!), St. Bernardissa tuoretta nöösii lähes 40 senttiä ; ja muutenkin vuorenhuipuilla näkyi siis lumipeite, kuten talvella. Hiihtokeskusten webcameja oli hauska tiirailla.

Tavallaan jänskää, mutta kun en ole riittävästi grillannut (-siis en itseäni enkä lammasmakkaroita), niin ei vielä ole kummoista kutinaa kutsua suksia kesälomaltaan.

Viikon uutisotsikoihin:

Lauantaina pitkästä aikaa vuorilla. Mies maastopyöräilemässä kavereiden kanssa; minä jalan omilla poluillani. - On mulla kyllä fillarikin - se on näpsä, taittuu kasaan, pyörän halkaisija noin 30cm ja menevä merkkinimi on Yeah! Ei tarkoitettu tonnien korkeuseroihin, mutta jätskin hakemiseen BP:ltä se olis omiaan kyllä.

Päivä taittui pikku pikku askareissa, mutta iltasella päätin hilpasta tsekkaamaan patojärven, josta talvella on suksittu ohi. Erään frendin kanssa löysimme nimittäin aikoinaan Fnacista taskukirjasen nimeltään suunnilleen "55 sveitsiläistä tai eurooppalaista tai jotain patoa".  Opus jäi kauppaan, mutta perimmäinen kysymys on vaivannut siitä asti: Bongaileeko joku patoja? Ja heti perään: Ei kan MUN vaan tartte ruveta bongailemaan patoja? Siitä asti se kysymys on hiertänyt muiden neuroosien seassa takaraivossa, ja niinhän siinä sitten kävi. 

Aikataulusyistä hommasta tuli sellainen juokse ylös-ota foto-juokse alas -turismilenkki. Vallee de Van, jonka pohjasta kävelyreitti patojärvelle nousee, on upean jylhä, ja korkeuseroa parkkipaikalta tulee jotain 600 metriä, mutta nyt ei ollut aikaa maisemien katseluun. Talvella niin uinuvan idyllinen postikortti-laakso oli täynnä hollantilaisia ja brittireippailijoita (-on niitäkin), mutta porukan suunta oli tähän kellonlyömään jo alas päin. Ylös päästyäni noteerasin myös, että järven vieressä oleva hütte näytti olevan täynnä yöpyjiä.

Kuukausia taukoa vuorista, ja parit perusasiat ihan pielessä: no repun hihnat ei tietenkään niin millään asetu sopiviksi, mutta lisäksi oli unohtunut, että jos auton bensamittari näyttää motarilla, että piisaa vielä 160 kilsaa, arvio romahtaa heti vähintään 100 alemmas, kun ajat hetken serpentiiniä ylöspäin. Toisinnakin, ettei kännykkään aina riitä kenttää - kun yritin padolta soittaa miehelle, että tässä myöhästyn hieman tapaamisestamme, ja ai niin, muistatkos, oliko siinä paluumatkalla Salvanin kylässä tankkia, puhelin oli hyvin mykkänä.

Salanfen patojärvi, alt. 1950. Bongattu!!

(Oikeassa yläkulmassa alueen kruunun Dents du Midin, alt. 3257, harjanne "väärältä puolelta")

Ja muuten, tuli nenille, pilkka osui omaan nilkkaan, itku pitkästä ilosta ja muita tähän sopivia suomalaisia sanontoja: kun olen pitkin kesää hihitellyt sille "tappajalehmät hyökkää"-uutisoinnille, niin jumankekka näin kävi. Padon ympäristössä laidunsi noin 10-päinen porukka sarvekkaita, ja jo ylös kipittäessäni huomasin sen isoimman kellokkaan kyttäävän koiraa ihmeen pitkään. (No, otin kuvan. Lehmä: bongattu!!)Ylhäällä padolla lehmävaara-kyltti, jolle vielä ylemmyydentuntoisesti hymähtelin, vaan kun tuli lähtö alas, ilmestyi selvästi meitä jo odotellut sarvipää keskelle kulkuväylää. No ei voi sanoa, ettei mua olis varoitettu.

Yritin kiertää, mutta lehmä tunki eteen. Kun otin etäisyyttä koiraan, se lähti koiran perään. Koira hönelö oli juuri löytänyt luun, ja koikkelehti rallatellen aarteestaan onnellisena, sarvet tanassa uhkaavaa petoa huomaamatta. Ok, koira vierelle, ja meitsi ihmiskilpenä - ei onnistu, sehän puskee päin. Otetaanpa harhautus, reilusti puskan kautta vasemmalta - ei, sinne se köpötti vastaan, ja oli jo muuttunut huomattavasti vikkeläliikkeisemmäksi kuin piirileikin alkumetreillä. Alkoi olla selvä, ettei kyse ollut enää hellyyttävästä uteliaisuudesta. Muukin lauma oli lopettanut jauhamisen, ja osa sovitteli päätään alakenoon, sarvia tanaan. Otin vähän pakkia ja kelasin, että eihän tää nyt ole tottakaan. Silloin saapui pelastus, iso brittimuksujen ryhmä, joka ohjaajineen juuri saapui polulle. Soluttauduimme briteiksi porukan keskelle ja ohitimme pahalla silmällä mulkoilevat lehmät, lasten takana piilossa. Joukossa on voimaa. "Jonain yönä pimeällä kujalla...", sanoi v*ttumainen kellokas.

Kandee varoo, jos hän (kuvassa etualalla) tulee vastaan. Tunnetaan piireissä nimellä "Peto", tuntomerkit: katse, josta paistaa silkka pahuus; pukeutuu mielellään isoon kelloon.

Alkuviikko on mennyt toipuessa, sen verran vauhdikas rempaisu oli se iltalenkki, että lantion koukistajat (!) jymähtivät, ja henkisestikin olen arvilla lehmä-iskun jäljiltä (Kyllä luonto on julma), joten lähinnä löhöän terassilla aurinkotuolissa ja luen Suomesta ylipainokiloina raahattua kirjastokirjojen kasaa urakalla läpi. Hey ho, let's go, Ramo-historiikki meni just.