Kaksi vuotta Sveitsiä takana, ja integroitumisen seuraava vaihe on päällä - umpiossa elelystä on hupi puserrettu kuiviin. Ensin oli niin kivaa olla irtonainen ja erilainen, mutta nyt olen tuskastunut, kun en sujahdakaan suisselaiseksi puolikkaalla ranskankurssilla.

Mun vapaamatkailu-asenne ja sen seuraukset konkretisoituivat sinä  "trick or treat"- iltana. Kun kyllähän niitä kurpitsoita tyrkytettiin kaikkialla, ja sitäpaitsi satuin keskustaan hengailemaan juuri silloin, kun useampikin metrin mittainen muovisilla vampyyrihampailla elvistelevä jonotti ruiskumaalattua meikkiään, niin silti en jotenkin katsonut tämän koskettavan mitenkään minua, turistia. Niinhän siinä kävi, että kun mies oli taas duunimatkalla ja minä vietin iltaa Entourage DVD:n kanssa (-olen omaksunut Ari Goldin eleitä) (-ei, ne ei pue mua), niin ovikello soi. 

Kolme noita-muksua parhaissa bilemeikeissään, ja mitäpä minä: hämmennnyn ja jäykistyn ja sönkkään niille londonia, siis kyllä, en edes yritä ranskaksi luovia - no totta puhuen tilanne oli jumissa, ei siitä olisi luovittu kuin lyömällä karkit tiskiin. Huimaavan pitkien sekunttien aikana irtauduin ruumiistani ja tein virtuaalikierrosta komeroissa, että olisko nyt missään mitään, mutta kun muistin Suomesta raahatut möykyksi sulaneet turkinpippurit, tajusin sentään olla niitä tyrkyttämättä. Peli oli pelattu. Lapset näkivät epäröintini, kuulivat jotain mölömölökieltä, ja odottivat noin tunteja, mihin suuntaan tilanne kääntyy. Ja mikä mun luonteva ratkaisuni oli asiaan? Kysyin alakerran 7-vuotiaalta pariisilaiselta Arthurilta, että you don't speak any English, do you? (...) Kuusi silmää tuijotti juuri niin järkyttyneenä kuin ansaitsinkin - ja sitten vain suljin oven. Älköön kukaan muistuttako minua tästä kohtaamisesta ikinä, suljen sen syvälle mieleni kellariin. (Arthur sentään kyllä moikkas mulle eilen. Siinä on nimittäin hyvätapainen lapsi.)

Jatkossa pyhä aikeeni on tarttua joka traditioon; uuteen tai vanhaan. Musta tulee esimerkillinen Heidi. Aloitin jo prokkiksen sillä, että yritän epätoivoisesti varata pöytää, jotta kerrankin söisimme la chassen kun kerran sen aika on (mitä se sitten onkin), mutta perinteisimmissä mestoissa on jo täyttä. Eikä mulle kelpaa kuin perusteellisen perinteinen, tämä tehdään nyt kerralla oikein. 

Mutta tämä avautuminen oli itseasiassa vain pitkäksi venähtänyt sivulause, oikeasti mun piti kummastella laajemminkin suhdettani tähän muka-sveitsiläisyyteen. Nimittäin päivänä eräänä luin Le Matinista, että Hamilton (pusu) on muuttanut Geneveen, ja kymmenisen muutakin formula-äijää asuu tässä ihan nurkilla. Täytyin perusteettomasta kotipaikka-ylpeydestä - reaktioni oli "Hyvä me!"

Siis ketkä ihmeen me?  

Me formula-miljonäärit, vai? Siis sillähän, että kyseiset kuljettajat ja muutama jo hieman eltaantunut rokkitähti pitää kirjansa täällä Vaudin kanttonissa verotuksellisista syistä, ei pitäisi olla mitään tekemistä suomalaisen lorvailevan naisen itsentunnon ja juurien kanssa; naisen, joka ei edes la chassea onnistunu syömään. Hei ne on niinku valinneet saman kantonin, hyvä meidän joukkue, hyvä!! Niin kornia; niin lämmittävää.

Ranskankurssin Jenkki on opettajana yhdesta alueen lukuisista yksityiskouluista, ja ainoa linkki siihen kulta-Sveitsiin, joka on jossain tässä ympärillämme. Sulkeudumme koko luokka piiriksi kuuntelemaan satuja ja tarinoita, joissa  kymmenvuotias luettelee iskän lelut, urheiluautot malleineen, ja mitä niistä säilytetään Barbadoksen kämpässä. Tentimme tietty Jenkiltä, miten hän opena reagoi näihin juttuihin, ja kuulemma kuittaamalla, että "no joo, ette silti osaa kirjoittaa omaa sukunimeänne." Epäusko iski, mutta Jenkki vakuuttaa, etteivät myöskään tiedä omaa kotiosoitettaan tai puhelinnumeroaan. Viiden tähden hotellien jälkiruoka-erikoisuudet kyllä tunnetaan; henkilökuntaan viitataan tuttavallisesti etunimillä Vastenmielinen moraalisen ylemmyyden puistatus käy läpi ranskanryhmämme, kun tunnemme olevamme parempia kuin "ne"  -siis ketkä ne? Ne formula-miljonääritkö?

Uusavuttomien kasvattaminen on kyllä täällä tehty helpoksi - tarpeeksi kun teet duunia ja rahaa (siis pelkkä duunissa pusertaminen ei tähän vielä riitä), voit ulkoistaa perhe-elämäsi. Sitä varten on ihan toimistoja, joille homman jättää. Palvelun nimi on Lifestyle Management, ja jees, he elävät kotielämäsi puolestasi - konkreettisestikin, jos vaikka matkustat golffaamaan Vinkuintiaan (samalla suunnalla kuin Huitsila), tarvittaessa talossasi asutaan lemmikkiesi seurana ja samalla tietty vahditaan muutenkin tilukset. Erään tälläisen firman nettisivu infosi, että palvelut räätälöidään toki tarpeisiisi, mutta esimerkiksi he mielellään myös avaavat postisi ja vastaavat kirjeisiin, ja "valmistavat laskut valmiiksi maksettavaksi" (-Siis avaavat kirjekuoret? Laittavat ne pinoon? Vetävät markkerilla hälykeltaiset viivat viimeisen maksupäivän alle?). Lapsia voit unohtaa koskaan tehneesikään - toimisto valitsee kivat harrastukset, ja itsestään selvää, että synttärit hoidellaan, se on full service. Kaikki lahjaostokset muuten suositellaan jätettäväksi toimiston vastuulle, koska he ovat "erikoistuneet etsimään jotain aivan erityistä".   

Chez Ginger on aivan kaikki hommat sekaisin; täällä on surkee lifestyle manager. Silti aion antaa nyt opinnonohjausta, kyseenalaisista meriiteistäni huolimatta - hei te parikymppiset, tehkää ne tutkinnot loppuun, kun vielä luulette, että on pakko. Tässä vaiheessa se Heidegger-hölynpöly ei enää putoo. Erityisesti, kun taivaalta sataa valkoista kultaa.