Ei auta, on palattava pakkomielteen pariin - no tämä säätilanne hämmentää taas. Lunta ei saada, ja arska esitteli itseään helmikuuksi ihan liikaa. No toki moni suisselainen nautti lämpimistä ja krookuksista, mutta jätetään siviilit nyt jutun ulkopuolelle. Niistä muista osa vaan marisee, kun ei oo lunta, ja osa reippaana hokee, että löytyy vielä, jos vaan näkee vähän vaivaa. Osa ottaa rennosti vastaan sen mitä on - osa nimittäin diggailee uusia monojaan niin, ettei juuri piittaa muusta.

Kevätkelejähän nämä eittämättä muistuttavat, se on munkin myönnettävä. Ihan siinä ei vielä olla, että pitäis nukkua valmiiksi hiihtokalsareissa, jotta on aamuviideltä valmis lappamaan mysliä ja kuudelta kytiksessä jonkun nyppylän alla, ennen kuin lumi lämpenee liikaa ja muuttuu turhan likkuvaiseksi. (Näissä aamiaispöydissä mua ei silti liian usein nähdä - kellon soidessa huomaan, etten itse asiassa oikeestaan pidä hiihtämisestä.) 

Kyllä tässä vielä voi ottaa relasti. Pohjoisseinät ovat taas nousseet arvoonsa (varjopuolella nöösi parempaa/turvallisempaa), ja termi toistuu keskusteluissa tiiviimmin kuin sydäntalvella yleensä. Toistaiseksi kisa laskukuntoisista mestoista ei vielä ole hirveän raadollista - sillä mittarilla, että niitä on riittänyt kivasti mullekin. Osa possesta kun istui terdellä viimeistelemässä päivetystä ja odottelemassa seuraavaa dumppia, jonka tuloon täysillä uskotaan, kun ei muutakaan oikein voi.  

Laiskana (fatalistina) kieltäydyn suorittamasta mitään, joten jos ei hyvällä fiiliksellä löydy miäletöntä pyydaa, niin sitten syödään enemmän eväitä. Geneven kentälle tuupataan koneittain testosteronilla ladattuja kolmikymppisiä meklarinalkuja, jotka jo saapuessaan ovat niin kireällä, että halli sirisee. Agressioita puretaan paremman puutteessa purkkaan ja suksipusseja venaillessa arvioidaan, kenesta kanssamatkustajasta on kisaamaan parhaista mestoista, ketkä ovat harmittomia noubadeja. Jos heebojen hiihtolomaviikot sattuu näihin huonohkolumisiin aikoihin, ei hyvä hykerrä - ei ole sitte jätkille duunissa mitään reteilemistä. - Siis toki osa jengistähän hiihtää ilon kautta; etsii kepeää puuterilunta ja sellaista saadessaan hymyilee viikon ja kiittää Kaitselmuksen lahjasta; mutta osa aina olettaa, että lumiin on joku oikeus - jos ei oo metriä tuoretta tarjolla, meitä on kohdeltu kaltoin. Valitettavasti ei vaan vielä löydy tahoa, jonka vetää tästä vastuuseen - hyvää lunta ei voi VAATIA mistään. Sanonta ei syyttä ole "saada pyydaa" - vuori on oikukas kuin nainen, ei se aina kaikille anna, ja nou miins nou. Mankumalla ja jankkaamalla ei ainakaan tipu.

Rennosti löytyi viikonloppuna ihan hyvää pätkää, nimenomaan pari sellaista himoittua northfeissii. Oltiin vaihteeksi perus perheyksikkönä matkassa, lauantaina loikoiltiin pitkään aamiaisen kanssa, joten plääni oli heittää vain iltapäivän ulkoilu: pikku skinnaus ja koiralle lumileikkejä.  

Poketti oli mukana, kuvat vähän lattanoita, mutta alla siis esittelen infrastruktuuria - San Bernhardin Italiaan vievän tunnelin rakennelma puolenpäivän jälkeisessä helteessä, jolloin viimein olimme saaneet skinit pohjaan ja läpytimme eteenpäin. Skinien liima oli lämmöstä erityisen tahmeaa ja sotkeutui sormiin. Korkeutta 1927 m; siitä lähtee.

Mun hermot eivät edelleenkään jouhevasti sopeudu skinnamisen etenemistahtiin. Monotonisuus alkaa tympiä aina muutaman metrin laahustettuani, ja alkaa kiriminen, jotta homma olisi nopeammin ohi. Siinä tilttaa sitten hengitys, ja on pakko pysähtyä puuskuttamaan. Ja kun viisaat sanovat, että vuorilla tulisi aina liikkua niin, ettei hengästy - joo, mutta se tahti, mihin kykenen, on mun pinnalle aivan kidutusta.

Ainoa kikka, jolla homma jotenkuten toimii, on jatkuva keskittyminen askelien laskemiseen. (Kovin erikoinen tapa nauttia luontoelämyksestä.) Joka 300. askeleen jälkeen pieni tauko, ettei aivoissa ala keittää. Tämä on luonnekysymys; ihan heti ei vielä munapukua tartte ostaa. (Näin monta virkettä sen faktan peittelyyn, että mulla on vaan huono kunto.)

Garmonteille olin kunnon sisäänajon velkaa, joten sitä sitten nostettiin tavoite eväsretkestä erään lähihuipun topittamiseen. Lopulta tuli noustua 900 vertikaalimetriä; varjon jo vallattua laakson.  Ihan hyvä eka rando uusilla monoilla. Meitsi veti vielä viimeisiä metrejä termoksen ja Baliston luo; koira vahti eväskivellä tulosuuntaa (vihollisen joukot saattavat seurata laumaamme). Iltapäivän vino valo taittuu huipun yli, kello noin puoli viisi, altitudea vajaa 2800 metriä.

Nousupuolen lumi oli moneen kertaan sulanutta ja uudelleen jäätynyttä, sama ilmiöhän pilaa myös jäätelön ja katkaravut, eikä vakkarireitti alas näyttänyt juuri kummemmalta. Ongelmaan löytyi erittäin tyydyttävä ratkaisu - tarkkasilmäiset havaitsevat kuvassa alla jonkun täysin anonyymin retkueen jäsenen (keskeltä kuvan alalaidasta jatkuvan töntäreen päällä, kärpäskokoluokassa), tutkailemassa uutta linjaa alas. Ja loistava pohjoisseinä sieltä löytyikin. Mun reisissä vaan tuntuivat ne tuhannet tunnollisesti lasketut askeleet. 

 

Ja sunnuntaina vasta olikin helle. Otimme suunnan kaakkoon: uskomattoman kauniiseen laaksonpohjaan, jossa hiihtoturismi on vuosikymmenten takaisissa tunnelmissa. Muutamaa sompahissiä hoitelevilla hissipojilla on uskottavaa äijä-asennetta: patsastelua hangessa wifebeatereissa, nahassa tymäkän syvä väri - on se alppilamppu hehkunut huomattavilla tehoilla viime viikot.

Ja taas me skinnataan. Seinällä oli kuuma, ja siksi paikoittain myös vähän kuumottavaa. Kuvaan alla on taas tunkenut joku kukalie anonyymi, mittakaavaa antamaan. Tämä ano vaan oli sattumalta melkoinen beibsi, jolla on kans tosi hyvä luonne - melkein sääli, ettei näy paremmin. 

Huipulla tuuli, siinä turha hiki kuivui tukasta. Pikaiset maisemien ihailut kolmitonniselta, termarista teetä, kamat kasaan ja alas. Hehkutukset laskusta jätän ihan sikseen, etteivät kaikki tunge sinne. Mun egohan ei millään kestä, jos tolla nousulla on joku Finlandia-hiihto ja koko lukijakunta painaa meitsin ohi. Latua ei tipu. - No mutta se pikkusieluisuudesta tänään, jatketaan: Erittäin herkun laskun jälkeen pudottiin joenvarren ryteiköstä laakson pohjalle pittoreskiin pikkukylään, josta lifti muutaman kilsan päähän autolle. Ohi hiippaili lumikenkäilijöitä shortsiasuissa, sääret punoittaen. (Ja puro sanoi puli puli.)

Nämä säät syövät Alppeja pala palalta. Sveitsiläisillä geologeilla on kova homma arvailla, missä rytisee ja mitkä vuoriston tiet ovat ok; turvaverkkoja ja aitoja väsätään, rapautuva kallio viskoo kiviä niskaan, joskus vyöryy oikein kunnolla. Satunnaisesti kiveä kolisee autoihin serpentiiniteillä varotoimenpiteistä huolimatta. Aina ei auta kuin hyvä säkä. 

Paluumatkalla satuimme paikalle juuri yhden murikan tömpsähdettyä ajotielle. Kuvassa alla näkyy vielä pölyä ilmassa - ja kuvassa näkyy siis myös se kivenlohkare vastaantulevien kaistalla. (Tässä postauksessahan on monta tarkan näön tehtävää! Mihin suuntaan mahtavat tekstin E-kirjainten sakarat osoittaa?)

No foto on autosta lasin läpi eikä siis kummoinen, mutta pakko esitellä, kun oli tarjota vaaraa ja meininkiä. Tähän otokseen on tyydyttävä - reportterinne ei omaan turvallisuuteensa vedoten ollut halukas hegaamaan mestoilla hetkeäkään pidempään kuin välttämätöntä. Huomatkaa kuvassa vasempaan laitaan kasatut jo vaarattomiksi tehdyt ammukset  - kokoluokkaan verraten pidän tämänkertaista lähinnä tunnustelulaukauksena. Näppärästi silti asemoitu suoraan mutkan taakse, pian vastaan kaahasikin poliisi pilli vinkuen.

Alhaalla motarilla Sionin kohdilla lämpöä oli +18, eivätkä netin forecastit kummia lupaile jatkoon - paahde kyllä hellitti juuri, mutta tilalle on tarjolla vain pilveä ja hyvin satunnaisia lumikuuroja. Ei kande kiljahtaa innosta ja alkaa punttaa paakia reiteen - uutta lunta odotettavissa surkeat muutamat sentit. Laskupaikoista kisaaminen kiihtynee; se on sitten citius, altius ja fortius vaan.