Käväisin eilen shoppaamassa Genevessä, moottoritietä hetkonen länteen, ja päätyy aivan erilaisiin henkisiin maisemiin - lausannelaisena tunnen oloni aidosti maalaiseksi Geneven ostoskaduilla. Miten voi noin 60 kilometrin etäisyydellä toisistaan olla kaksi suunnilleen samankokoista kaupunkia, joissa on niin eri henki? Lausanne on lintukoto; Genevessä tuoksuu raha. Toki myös vuoristoilma ja kalliit kellot.

Sain taas hirveen paniikin, kun jouduin auton kanssa parkkitalon jonoon - Mont Blanc-parkkia on muuten rakennettu 4 kerrosta Genevejärven alle, mikä takaa keskeisen sijainnin ja sen, ettei eräs rakas ystäväni halua missään nimessä joutua sinne niiden vesimassojen alle. No siis tällä kertaa parkkitalo oli aivan tukossa ja jouduin ensin jonottamaan sisään ja sitten jonottamaan paikkaa. Paniikki iskee heti, kun huomaan joutuvani jumittamaan autolla - selkäydinreaktio, mulla oli nimittäin noin 10 vuoden ajan alla vanha pösö, jonka vesikiertotsydeemissä (ihan virallinen tekninen termi) oli jotai häikkää ja se alkoi takuuvarmasti keittää, mikäli eteneminen ei ollut riittävän nopeaa. Kikka oli heittää auton sisätilan lämppäri ja tuuletus täysille, jotta siitä moottorista puhaltui lämmin (=polttavan kuuma) ilma sisälle, mikä takasi eräätkin hikisimmät elämäni hetket. Marttenseista (siis kengät -taas ne kummittelee...) suli pintanahka kikkuralle sen steel capin päältä jollain tälläisellä retkellä. Ihan paikallaan jumittaessa tostakaan kikasta ei tietty ollut apua, kun uutta viileää ilmaa ei tulvinut tilalle moottoritilaan. Mutta siis pointti tässä läpinässä oli se, että vaikka kyseisestä autosta on aika jättänyt, muhun on jäänyt ruuhkassa seisomis-paniikki, eikä mistään perus-klaustrofobisista syistä, vaan koska pelkään kiehuvani hengiltä.

No mun missio oli osta miehelle paita. Siis synttärilahjaksi, kyllä herra normaalisti ostaa ihan omat vaatteensa itse, niin pahasti tässä ei olla pikkurouvaa. Mutta geneveläisen noin 12-vuotiaan myyjättären mielestä kyllä tarttis yrittää vähän enemmän, koska kun menin ääneen arpomaan, onkohan tämä nyt oikean kokoinen, vastaus oli pöyristynyt kiljaisu:  "You don't know your husbands size??!!?" Eli sen lisäksi, että olen alakastia, olen myös surkea kyseisen lajin edustaja. Tiedän tiedän, olis pitänyt jättää riepu siihen ja lipua tyynenä ulos, mutta jatkuviin statukseeni kohdistuviin loukkauksiin jo jokseenkin tottuneena skannasin myymälätilaa löytääkseni jonkun muun miekkosen, jonka päälle vertailun vuoksi sovitella vaatteita (-toimii yllättävän hyvin).

Eipä ollut paikalla kuin pari nuorta miestä, joiden seuraamisessa menikin sitten vartti. Mulla on nolo tapa jäädä vakoilemaan tyyppejä, sisäinen kulttuurintutkijani herää, ja käytöstavat unohtuvat. Mä olen se mulkkaava täti joka ei tajua edes peitellä tuijotustaan, ollaan varmaan joskus nähty, hei vaan.  No nämä jannut olivat esimerkilinen otanta alueella viihtyvästä erittäin varakkaiden expatti-vanhempien juuri murrosikään ehtineistä pikku-snobeista. Viikkorahaa tuli riittävästi; tuhlaamatta vielä keskiviikko-iltapäivänä niin, että näppejä poltti ja oli PAKKO ostaa jotain. Hurmaavaa. Ralph Laurenin Polo-paitahyllyn (hinta noin 85e/kpl) värikirjon edessä hypisteltiin materiaalia, vaikka se selvästi oli jo tuttu, ja kyseltiin, "Onks sulla jo tää väri?" "On, mut voit sä sen silti ostaa." 

Molemmilla poitsusta oli hiekanvärinen pusakka, jonka kaulukset oli nostettu tiukasti pystyy. Ehkä tämä yksityiskohta laukaisi rajun kasari-flashbackin, neonvärit välkkyivät näkökentässäni, ja tunsin hetkeksi siirtyneeni nuoruuteni eteläsuomalaiseen pikkukaupunkiin, jossa snobeja kutsuttiin  filoiksi erään italialaisen urheiluvaatemerkin mukaan (Fila-anorakkien esiintymistiheys Carrolsin kulmalla perjantai-öisin olikin huomattava). Tunsin hetken uskomatonta sielujen yhteyttä kyseisiin geneveläis-kakaroihin (varmasti ykspuolista) ja muistelin omaa Lacoste-pikee-kokoelmaani lämmöllä - siis ekan kerran vuosikymmeniin, ei pienellä noloudella, vaan LÄMMÖLLÄ. Kokemus oli puhdistava, ja euforisessa jälkitilassa ostin miehelle yltiökasarin merkkivaatteen. Se näyttää tosi kivalta laiturilla seisoskellessa, kun vaan muistaa kääräistä lahkeet, purjehduskenkiin ei sukkia.

Ja onko se oikean kokoinen? Who cares; ekaks tulee merkki, sitten väri, ja muulla ei ole väliä.