Mä olen ihmeparantunut. Se on mulla tapana. Niin käy aina, ihan joka kerta, vaikka kuvioon kuuluvat epäilykset, kun viiniäkin on tintattu liikaa ja solut kohta ikäloppuja, että tällä kertaa olen suoraan käyrällä, normitapaus. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Vaan ei. Mun superpower on, että paranen aina nopeammin kuin kukaan edes uskaltaa ennustaa. Jostain syystä tämä ansaitsematon arvonnousu (=just parasta laatua arvonnousua) saa mut tuntemaan itseni Hyvin Spesiaaliksi Ihmiseksi. Harvoin, tuskin koskaan, on parempaa paikkaa kyyneleiselle Oscar-puheelleni (-jossa toki kiitän vaatimattomana myös geenejä) kuin Wilson Pojan hämmästellessä, että ohhoh - olette parantunut! Haaaallelujah!

Petyn joka kerta, kun kulloinenkin ihmiskehon ihmeellisyyksiin turtunut lääkäri ei liikuttuneena, katseessaan arvonantoa mutta myös selittämätöntä epävarmuutta Uuden Ihmislajin edessä, kokoa heela osastoa piiriin ympärilleni, ihastelemaan, kuinka peukaloni heiluu kuin heinämies. Fysioterapeuttikin vain totesi, että händy on ookoo, ja "sulla oli onnea" - Onnea? Ehei, ei se ole onnea, se on kyky.

Muuten, kyseinen fysio oli melko Zen, joten arvasin tyypin olevan vuorikauris, ja kun peukkunikin siis jo pelitti, ohjasin keskustelun onnistuneesti alppilajeihin. Heppu runoili vuolaasti lempilaaksostaan ja sen nelitonnisista huipuista; erityisesti tietystä yksinäisestä alppimajasta, ja saattaa olla, että ihan vahingossa sovin sinne treffit. Ei muuten mitään, mutta kun tää sää on näin kelju, niin voisko joku Zinalissa liikuskeleva kiikuttaa sille ohimennen vaikka kupposen kaakaota?

Ei sinne majalle ota kuin viitisen tunti ylämäkeen. –Hei kiitti!