Eipä menty Verbbariin. Mentiin Juralle haikkaamaan - kumma, kun siellä ei tule koskaan piipahdettua. Tai mikä kumma se on, jos motarille lähtee aina Simplonin suuntaan; siten päätyy lähes väistämättä Alpeille. Nyt oltiin tosi rohkeita ja tehtiin niin huisi ratkaisu, että vaihdettiin suuntaa, oh hoh, sanonpa vaan.

Esittelen vielä yhden kivan puolen tästä Suisse Romandesta - ota kartta, tönäise sormesi minne tahansa, ja aina löydät jotain viehkoa. Tällä taktiikalla valittiin tämäkin kohde, Col du Marchairuz.Reiteillä oli jo lunta korkeimmilla kohdilla hiukan liikaa ja teki hommasta tarpomista, mutta muuten oli ensisijaisesti leppoisaa - alppipolkuihin verrattuna sellaista tasamaan sunnuntaikävelyä. Mikä näkyi myös muiden retkeilijöiden vaatetuksesta: pyhävetimet, satunnaiset trecking-popot, mutta sitäkin useampi pitkä kelsiturkki ja taiten aseteltu kashmirkaulaliina. Me pekkoina oltiin tietenkin taas ylivarustautuneita. Hyvä kun ei telttaa ja jäärautoja raahattu mukana; mutta hei - ei yhtään tiennyt, mitä on edessä, eikä sille uhrattu ajatustakaan. Se on ton tönäise-sormesi-karttaan -taktiikan sivuoire. Muut roikkukoot netissä lueskelemassa käyttäjäkokemuksia keskustelupalstoilta. Muut tehkööt tämänkin fiksummin.

Mä niin toivon, että olemuksemme laukaisi kanssaulkoilijoissa reaktion "No mutta siinäpä vasta kelpo seikkailijoita - mistä lienevät tulossa, Nepalista jalan? kenties laamat uupuivat jo Kaspianmeren rantaan? mitä tarinoita nuo räkäiset gore-tex-byysat voisivatkaan kertoa", mutta todennäköisempäähän on tämä "Suomalaiset - mon dieu, mitä pellejä". Puolustuksen puheenvuorossa vedotaan rutiinin tuomaan turvaan, samat kamat aina mege; samoissa lokeroissa repussa ja taskuissa. (On sitä sellainenkin alppikausi vietetty, etten kuukausiin pukeutunut mihinkään muuhun. Se, ettei aamulla tarvinut kelailla mitä-laittais-tänään-päälle, vaikuttii psyykeen siten, ettei koko loppuvuonna saanut ostettua uusia kledjuja. Se oli jotenkin niin turhaa, niin turhaa. Olin silloin vihreimmilläni. Nythän olen terve kuluttaja taas.) 

Opimme kyllä nopsaan tavoille: pikku pikku ulkoilua, jotta posket punertuvat, ja sitten viinille ja juustolle Juran harjanteen päällä (1450m) odottelevaan hotelli-ravintolaan. Oltiin tosi mege skenesssä - paikka täyttyi iltapäivän kuluessa aika hyvin; ilmeisesti sinne varta vasten ajetaan sunnuntai-lounaalle. Teknisestä (...) vaatetuksestamme vaivaantuneina jätimme paraatipuolen pyhäkolttuisille ja valitsimme suosiolla karumman baarin puolen, jossa vedimme kuumat juustoruukut. Verisuoneni lienevät yhä tukossa. Lähitilan rosee oli helekutin hyvää; mies teki musta kuskin. Eteisessä jälkiruokakaapissa uuh herkullisia torttuja, joita ei justolla tukittu voinut tällä kertaa nauttia.

 

(kuvassa Alppien hammasrivistö Juralta; se vuorten alapuolella oleva pilviviiva peittää alleen Lac Lemanin - tyypillinen talvisää, pilvi makoilee järven päällä)

Juraa suosittelen Lapin Tuskaan - kovin muistuttivat polveilevat kuusikot kotimaamme jylhiä vaaroja. Katse tulee tässä hoidossa suunnata pohjoiselle sektorille, jotta potilas unohtaa hetkeksi Alppien kuumottavan läsnäolon jossain selän takana. 

Muistelin siinä juustopäissäni, että olen todella juu käynyt Juralla kerran aiemminkin, erittäin runsaslumisena päivänä parisen vuotta sitten. Otin päähänpistosta motarilta liittymä kohti Juraa, jossa ajattelin voivani juoksuttaa dogia. Kunhan korkeutta tuli riittävästi, oli tie niin paksussa lumipeitteessä, että jätin auton parkkiin metsätien mutkaan ja jatkoimme jalan. Oli hiljaista sillä tukahtuneella tavalla, kuin tyynyn läpi; auriko lämmitti sen verran, että siellä täällä kuului tupsahdus, kun lunta ripahti puusta maahan.

Tulimme viivasuoran tienpätkän päähän. Elokuvallisessa pumpulimaisemassa suoralle ilmestyi lähestyvä auto, joten otin koiran vierelle, ja siirryimme selkeästi penkan puolelle, yli-polven hankeen, näyttääkseni lähestyvän auton kuljettajalle, että olemme pois tieltä - ajo-olosuhteet kun olivat vähän kinkkiset, mitään äkkiväistämisiä ei voinut suositella. Auto lähestyi tasaisella nopeudella, kunnes yllättäen noin sadan metrin päästä irtosi tiestä ja lähti kylki edellä luisumaan meitä kohti. Paksu lumimatto teki tilanteesta epätodellisen hiljaista suhinaa; sekunnilla oli mittaa noin tunti. En ehtinyt reagoida mitenkään, seisoimme paikallamme ja katselimme hidastusta, jossa auto kääntyy luisun aikana keula tulosuuntaansa, jatkaa kaaressa tien vastakkaiselle puolelle ja tupsahtaa ojaan.

Sen jälkeen oli taas paksusti hiljaista. Hetken. Lopulta kuski kömpi ulos autosta, vaihdoimme are-you-ok:t, mutta emme muuten kommentoineet tapahtunutta, ehkä sen unenomaisen tunnelman vuoksi. Rouvalla ei ollut puhelinta ja omani olin jättänyt autoon, joten kävelimme yhdessä jalanjälkiäni pitkin takaisin. Rouva soitteli naapurinmiestä traktoreineen apuun. Kielipuolisena tiedustelin, jäänkö seuraksi venailemaan, tai voisinko tarjota kyydin lähikylään Aubonneen, mutta rouva jäi mielummin yksin lumiseen metsään.

Ehkei se vaan uskaltanut tulla mun kyytiin. Ulkomaalainen, mistä niistä tietää. 

Tämä viikko on ollut siivouksentäyteinen - tulee vieras Suomesta perjantaina, pitää tehdä sille tilaa. Siis siivoushan on  toki myös tekniikkalaji, ja mulla käytössä oleva vaatii vartin välein tauon, jolloin unohdutaan puuhailemaan jotain ihan muuta. (FaceBookista ei muuten ole tässä hommassa apua, se on nyt testattu moneen kertaan) Tänään edessä pahimmat, eli kylpyhuone, wc, eteinen, ja deadline on kello 18, jolloin suihkuun ja ranskantunnille. Onnea matkaan. 

(Tägitän Alppeihin, vaikka ei olla kuin vähän siellä päin.)