Tuli muuten lunta! Jiii-haa! Parina viime talvena on pihassa just ja just jotain nihkeetä valkosta hötöö parina aamuna kajastellut; tämä talvi on ollut enkat jo muutenkin, vaan eilinen pyry oli jo lähinnä erikoistilanne - ja niitä tässä blogissa diggaillaan.

Naapurit, nuo nynnyt, olivat siirtäneet autonsa jo hyvissä ajoissa pihasta vekka, lunta pakoon keskustan parkkihalleihin. Silleen harmi, etten päässyt siis pätemään - Mulla on tänä talvena ollut tapana heilua talomme parkkiksella asiantuntijan roolissa; rukkaset huitoen viskoa oman bilikan ohessa myös muiden autoista isoimmat lumet. (Niin, mitä vaan, kunhan pääsee pätee.)

Alakerran Pariisitar erityisesti ihailee suomalaisen lumen tajua, ja lainattuaan multa kerran kunnon välineitä (=ei kummempaa kuin pitkävartista autoharjaa), noukki rouva sen päädyllä lunta tuulilasistaan kuin olisi tehnyt jätskikauhalla palloja, vippaili niitä sitten olkansa yli. Leuhkana pikakurssitin, kuinka lunta voi siirtää isommilla otteilla, ja kas saman tien meni Pariisitar ostamaan oman vehkeet.

(Oon mä melkonen kulttuurilähettiläs; kohta nää kaikki haluu alasti saunaan.)

Erään joulukuisen myräkän aikana naureskelin lämpimästä autostani, kun huoltoaseman kundi sipsutti nahkapohjaisissa popoissaan, uniformun lahkeet vettyen, puolijäisessä loskassa ja ripotteli ruokalautaselta merisuolaa bensapisteiden ympärille, sirot pari murenaa sinne tänne - lapiolla lumet olis kipannut pois hetkessä. Jotenkin on niin vaikea ymmärtää, kun ihan vieressä on ikilumisia huippuja - ettei ihan vierasta lumen luulisi lausannelaiselle olevan.  

Mutta kyllä mäkin lopulta jätin eilisessä kelissä auton suosiolla pihaan nalkkiin. Lähikadulla moottoriliikenne oli muutenkin ihan minimissä; bussi tosin kulki, kilisi ketjut renkaissaan, mutta koira ja minä, me rohkeat naparetkeilijät, kahlasimme keskustaan ihmettelemään dumpin tuhoja.

(Jo nuoren miehen ikään ehtinyttä koiraamme on kyyditetty useammin hiihtohississä kuin linja-autossa, hiukka juntti siitä on kasvanut, tässä vois nyt projektiksi ottaa dogin tutustuttamisen urbaaniin katukulttuuriin, ostaa sille vaikka skeden tai jotain.)

Vaan tulipa noista Lausannen busseista mieleen pieni tarinantapainen parin vuoden takaa, ja koska mitäpä tässä muuta (lue: ei tähän aikaan iltapäivästä enää mäkeen kande lähteä), turistaan vähän:

Olimme tuolloin miehen kanssa ottaneet bussin ns. ytimeen, mikä jo sinänsä on harvinaisuudessaan maininnan arvoista. Asiantilaan oli vaikuttimena lievähkö krapula, mutta se nyt ei siis kuulu tähän tarinaan -  vaikka toki taustoittaakin kivasti, kuten myös tämä tieto, että Lausannessa bussimatka maksetaan joka pysäkiltä löytyvään lippuautomaattiin (joita ihmeekseni en ole kenenkään nähnyt yrittävän keikata).

Satun yleensä pysäkille ihan viime hetkessä, hiki päässä kirien, bussin jo lisätessä kierroksia, ja kuski kehottaa yleensä ostamaan sen biletin sitten vasta seuraavalla pysähdyksellä - menee sujuvammin niin. Tänä nimenomaisena aamupäivänä kyytiin hypähti kiireellä pari kymmenkesäistä pikkunappulaa, tuoden muuten vaitonaiseen autoon sitä lapsista erittyvää hälisevää energiaa, joka väkisinkin hymyilyttää meistä myrtseimpiäkin.

Kun niitä lippuja ei ollut pojilla aikaa ostaa, pyrähti toinen muksu hoitamaan hommaa sillä seuraavalla pysäkillä, ja jouduimme me kaikki kiireinemme odottelemaan toimituksen vuoksi kenties jopa huikeat parikymmentä sekuntia.

Äimistyimme siis melkoisesti, kun kuski alkoi ripittää poikia pitkään ja kovaäänisesti. Muksut kutistuivat silmissä. Nypersivät lämpöpaperisia matkalippujaan päät painuksissa eivätkä vilkuilleet enää edes toisiaan.  Ei jälkeäkään siitä yleis-ilosta, joka saatteli heitä aiemmin. Ulkosuomalaisina olemme yleensä kaikesta ihan pihalla, mutta tällä kertaa huomasin muidenkin matkustajien seuraavan läksytystä hämmentyineinä, ja pahoittavan mielensä. Suissessa ei kuitenkaan aleta julkisilla paikoilla huudella, joten mitäpä siihen kukaan mitään.

Kyyti jatkui painostavana, koko sakki ihan mykkinä, kunnes matkaan tuli outo mutka - kuski veti parkkiin kioskin eteen, hyppäsi ulos, selittelemättä, ja jonottelini tyynenä omaa vuoroaan palvelutiskille. Koko bussillinen kummasteli, että eikö niitä marlboroita voisi ostaa sitte vasta päättäriltä? Kun ihan just hetkonen sitten oli niin kiire, että piti pikkupojille rähjätä? Kansa alkoi kohista, ja olin melkoisen varma, että kuskin palatessa joku astuu ulos sveitsiläisyydestään ja sanoo asiasta ihan ääneen.

Odottelin siinä siis jotain lievää mekkalantapaista, vaan ei: Madame Linja-autonkuljettaja kiipesi kulkuriinsa - ja ojensi pojille ostoksensa: tikkarit ja suklaapatukat, molemmille omansa, pahoitellen lyhyesti kiivastumistaan. Sovinto tuli samalla elellä tehtyä koko linja-autollisen kanssa -  hymy palaili penkkiriveissä, ja mähän saatoin jopa tiristää kyyneleen (-sitä on darrassa niin herkässä tilassa, emmää muuten.)

No pojat tietty mutustivat naminsa ja kasvoivat taas normaalimittaansa; ja saivat lopulta valtakunnan ja puoli prinsessaa.  Sen pituinen se.

Päivän tarinatuokion päätteeksi tiedotan, että loppuviikko menee suksilla; Uusi lumi asettunee siellä paraikaa hiihtäjä-ystävällisemmäksi, ja toimistoissa pitkin poikin Sveitsinmaan suunnitellaan äkkinäisiä ylimääräisiä lomapäiviä. Onko hienompaa helmikuussa?