Nyt on vähä hulinaa. Mies jälleen duunimatkoillaan, ja minä pian Suomeen loppukuuksi. Ymmärrettävästi sitä ennen pitää hoitaa kaikki ne asiat, jotka piti hoitaa jo aikoja sitten, plus kaikki kiireisemmät, eli koiralle kennelipaikka ja mulle uusi syystakki - aaah löytyi très bien tutulta vaatesuunnittelijalta, joka on juuri avaamassa ekaa omaa putiikkiaan Lausannen keskustaan. Nami mitä mekkosia; nami mikä neitonen niiden takana.  

Olen siis tosi bisi, mullakin nimittäin oli la rentrée - ranskanopinnot kuitataan aloitetuiksi. Heti kärkeen ratkoin kinkkisen kulttuuristen koodien purkutehtävän, jolla ilmeisesti testattiin motivaatiota: ilmoittautuminen oli haastavaa, kun koko kielikoulu oli kadonnut. Ovessa kyllä oikein mainosnikkarilla teetetty juliste, jossa viesti, että hei me muutettiin Floniin, vaan ei osoitetta. (-Eikä muuten eka kerta, kun bongaan Suisse Romandessa tämän ilmiön.)

Soittelin kadulta muutaman kerran kielikouluun tarkempaa sijaintia kyselläkseni ja arvoin puhelinvastaajan monivalintoja, mutta edessä aina cul-de-sac: "jätä viesti". Joku voisi luulla, että kun Lausannen asukkaista noin 40% on muunmaalaisia, juttelisi suurimman kielikoulun vastaaja muutakin kuin paikallista kieltä. Tämä joku tulee vielä monesti hämmästymään näissä ympyröissä.  

Tungin semi-intensiivikurssille, joka oli aloittanut jo muutama viikko sitten (-ihan normi hommaa, että onnistun missaamaan kurssin alkamisen, tästä ei voi syyttää kulttuurishokkia). Ja huh huh millanen meininki siellä on  - hyvin pelottavaa kielikylpeilyä. Metodihan perustuu auktoritääriseen opettajaan, jolle ei uskalla myöntää, ettei handlaa ranskaa, vaan yrittää kuiville muilla keinoin, kunhan vaan ei maikka suutu. Kun ymmärsin, että nyt se olettaa mun siis puhuvan ääneen jotain, pelastauduin satsilla pehmeitä suhisevia ääniä, niinku lapsena kun veti leikkiranskaa, shö svi sössön-sössön - ja läpi meni! Pulssi varmaan tuhat, koko oppitunnin alusta loppuun. Pyörryttävä tunne, kuin olisi pudonnut katolta. Kadehdin kurssin Ruotsin edustajaa - reipas Per hengailee näillä mestoilla liitovarjoillakseen - helppohan sen luovia tossa metodissa, kun on tottunut hyppimään tyhjän päälle. Epistä; mulla kun on taustalla vain "ich bin, du bist, er sie es ist" -hokemista. Kaltaiseni pipertelijä on kauhuissaan. Mua huimaa. 

En edellenkään ymmärrä, miten juttu toimii. Hetken epäilin, että maikka ei välitä ääntämisestämme näin alkuun, ja todella luulee mun sanovan jotain. Tai sitte mä vaan puhun ranskaa, sellasta sattuu, kai. Leikki sikseen, olen kauhuissani - mun kusetus ei voi olla paljastumatta. Pelkään jokaista edessä odottavaa oppituntia, joten olenkin ihan psyykkauksen vuoksi antanut itselleni luvan piipahtaa Café Lunaan yhdelle juhlistamaan jokaista tapaamista, josta onnistuin luikkimaan läpi.

Silti, olen jo ekalla oppitunnilla osallistunut keskusteluihin Pavarottin poismenosta, Absolut-vodkan kiistattomasta paremmuudesta Finlandiaan nähden, Tarzanista sekä tämän oman asuinalueeni väestörakenteesta (kutakuinkin 95% yli 80-vuotiaita - täällä hei ei hilluta öisin kaduilla polttopulloja heittelemässä ja toisten autoja naarmuttamassa, vai mitä se Nuoriso nyt harrastaakaan)

Mies opiskelee ranskaa duunipaikallaan yksityisopettajan hyysäämänä. Sen ekan oppitunnin anti oli "Onko tämä kirja?" "Ei, se on juoma-automaatti." Ehkä tarpeen tuolla kansainvälisissä bisnesympyröissä; minä niistä mitään tiedä.

Hui mua jännittää tää homma.