Irtosi aikaa bloggailulle: niska ja hartiat ottivat nokkiinsa männä viikon hiihtelyiden epäonnisista kikkailuista. Jumitan himassa, lääkitsen tiikeribalsamilla ja suklaalla. Ennen muinoin noin pieniä insidenttejä ei edes noteerannut, nykyään näyttää ottavan ueamman päivän ennen kuin säihkähtäneet kaulalihakset antavat periksi ja pää kääntyy taas.

Muutenkin ois tätä sairaskertomusta: Alkuviikko meni rajussa dekkarikrapulassa. Itseaiheutetussa - toimin vastoin parempaa tietoani: kiertelin viikkoja Stieg Larssonin tiiliskiviä, aikeena tarttua niihin vasta äärimmäisessä hädässä, mutta sitten lipsahti. Putkeenhan ne piti vetää, 1157 sivua.

Eihän tollasesta seuraa kuin krapula. Ärtynyttä kelaamista, sijaistoimintoja ja kyvyttömyyttä tarttua (pilipali yhdentekeviin) arkiaskareisiin. Parasta olisi saada heti mieli irti niistä kuulaista pohjoismaisista jännärimaisemista, mutta sehän onnistuu oikeastaan vain tarjoamalla uusi vetävä tarinatodellisuus tilalle. Mulla on täällä lukemattomien kirjojen kasassa vain Pieni suklaapuoti-pokkari, joka aivan varmasti on ihan jees, ei siinä mitään, mutta raakojen seksuaalirikosten ja tukholmalaisen toimituksen julkaisupäätös-pelin jälkeen se on jotenkin vaan äääääh.  

Mulla on aina samanaikaisesti levällään useampi fakta-teos, sattumanvaraisesti kiinnostavista aiheista, ja niiden ohessa ahmitaan urakalla fiktiota. Pitkin poikin kämppää lojuu sekalaista matskuu, erotan niitä keskeneräisiä ainakin yhden lumivyöry-oppaan, jossa jumitan muuttuvissa kiteiden rakenteissa; Cinematography - Theory and Practise; ja eräs jenkkiläinen aivokemia-teos, joka jää paikoin pohjatiedoitta vähän etäiseksi, vaikka onkin suht höttöö. Tiedän, että jossain muhistelee myös Israelin historia, mutta sen suhteen näyttää huonolta - olen totaalisesti kadottanut punaisen langan, seonnut laskelmissani, kuka kosti mitä ja keitä ne nyt on ne pahikset - ja olen vasta jossain Mooseksen ajoissa. Yhtään tenttikirjaa ei silmiin osu, hyvin menee, terkuin tuleva maisteri.

Tuoreehkoilla skandi-dekkareilla on ihan oma roolinsa mun rajattoman kirjallisen nälän tyydyttämisessä. Millään ykköspaikalla genre ei ole, eikä otantanikaan edes harrastelija-tasoa, mutta se tekstiin imeytynyt sosiaalidemokraattinen meininki on erityisen virkistävää näissä elinympyröissä, joissa epäilen joka naapurini olevan vähintään vapaamuurari. Ja kun niihin niin usein on lapettu sitä jänskää ruotsalaista arkirealismia: ICAn muovikasseja, linttaisia talvisaappaita ja perunakattila liedellä. HITSIT KUINKA MÄ SAMAISTUN; mikä on outoa, koska en milloinkaan ole muun muassa ruokakasseja bussissa raahattuani siirtynyt suoraan ulko-ovelta keittiöön kuorimaan niitä perunoita, penkomaan herne-maissi-paprikaa pakastimesta; ravistaen samalla mielestäni edellisen puolison kanssa käydyn riidan liian intensiivisestä työlle omistautumisestani (-ei suora lainaus, kai) Tuollainen ruotsalainen arkihan on mycket eksotiskt, varmaan suht monelle lukijakunnassa. Siinäkö sen veto on? Ja jos, niin ruotsirealismissahan on sitten just sen verran samoja sävyjä kuin tosi-tv:n tavislinjan tuotoksissa, että jätän aiheen tähän, jottei täysin mene maku lukea skandinaavi-poliisin arjenhallinnasta.  

Ruotsirealismiin kuuluu myös se, että joskus vaan mennään yli ja vielä kummaan suuntaan. Kuten Liza Marklundin jossain niistä Annika-jutuista, kun tarkoituksena oli kokata bouillabaissea. Ruotsirealistiseen tapaan arki löi turpiin ja Annika päätyi lämmittämään pakastekalakeiton - ok, tähän asti normikamaa, vaan sitten Liza luettelee sen vain aikeeksi jääneen, keittämättömän sopan joka ainesosan, ihan sahrameineen kaikkineen, ja alleviivaan vielä, ettei se soppa siis konkretisoitunut edes tarinan todellisuudessa. Tarjoaako Liza siis tässä mulle reseptin? Tuskin Annika itse ainakaan. 

Hermoa alkoi ikävästi nykiä myös tämän Stiegin arvoituksellisen naishahmon IKEA-keikalla, kun joka ostos lueteltiin eksaktisti malleittain, jopa epäröinti muutaman eri version välillä. En vissiin ole riittävän svedu, kun tuotenimet eivät luoneet mitään mielikuvia, vain ärtymystä - oliko siellä nyt joku merkittävä henkilöhahmon psyykettä avaava piiloviesti? Pitääkö mun ajaa Aubonneen IKEA:an vertaamaan tätä kataloogiin? Entä jos en silti tajuu, kun konteksti ei ole tarpeeksi tuttu? Huomautan kuitenkin saman tien, että Brett Easton Ellis saa kyllä mun puolesta edelleen heitellä niitä tuotemerkkejään. Ruotsalaiset varokoot.

Eräänlainen ahmimisoireyhtymä, sitä tämä mun lukeminen on. Olennaisena oireena se, etten todellakaan muista jutuista juuri mitään  - vain jotain huitulaista yleistunnelmaa ja outoja yksityiskohtia. Multa ei kantsi kysyä, minkä rikoksen parissa Pepin bestis Annika touhusi edellämainitun bouillabaisse-episodin ympärillä, eikä rakennella mitään diipimpää kirjallisuuskeskustelua - en kykene analysoimaan yhdenkään lukemani venäläisklassikon henkilöhahmon kasvukaarta, ja hei, kuka niiden nimiäkään muistaa. Ahmivaan lukemiseen liittyy sellainenkin ilmiö, että en voi sietää suomalaisen nykykirjallisuuden lyhyt lause -koulukuntaa; ei niihin lyhkäsiin sori vaan tiivisty Se Jokin Olennainen, harvoin edes niiden yhtä lyhyiden naapurilauseiden tuella. Mulle tekstin pitää olla ensisijaisesti ravintorikasta, mähän luen samoin kuin rouskuttaisin pussin sipsejä -intensiivisesti, mättäen automaattisesti lisää sisään, ja kas, sitten onkin jo pussi tyhjä ja päällä dekkarikrapula. Lyhyt lause on ankea kuin yksittäinen salaatinlehti.

Väkinäisiä kielikuvia sen sijaan ei ole koskaan liikaa. Niitä lisää tällä samalla kanavalla ensi viikolla.