Saluti da Italia, tuhannet lukijani.

Hyödynnettiin helatorstai-vapaa ja käväistiin minilomalla; veneilemässä Toscanassa. Italialainen huviveneilyhän on eri hommaa kuin  se, mitä harjoitetaan Suomen saaristossa - tosiseikka on, että Italiassa tuota populaa on paljon, ja rantaviivaa taas suhteessa liian vähän, mikä tietty vaikuttaa ihan maakrapu-lomailijankin eloon. Hah kuinka monesti Suomessa olen kironnut muka ruuhkaista heinäkuuta Saaristomerellä - enpä ollut nähnyt vielä mitään. Sveitsiin muutettuamme luovuimme (liian) rakkaasta botskistamme ja hankimme korvikkeen, jonka toimitimme Toscanaan odottelemaan lomia. Ja veneilykulttuuri-shokki oli valmiiksi pohjustettu. 

Italialainen huviveneily-kaava menee niin, että otetaan vene - mitä enemmän aurinkopatjaa, sen parempi. Päräytetään suojaisaan laguuniin, jäädään lillumaan ankkuriin. Syödään, uidaan, vedetään solaa, halaillaan, huudetaan, syödään taas. Ankkuri ylös, ajetaan takaisin. Merkille pantavaa on se, että ei todellakaan olla ainoita siellä laguunissa, toisin kuin matkailuesitteen kuva kertoo. Venettä nököttää laguuni täynnä. Enemmänhän siinä on tilaa ja yksityisyyttä kuin samaan aikaan biitsillä aurinkotuoli-kortteleissa, mutta eipä paljon. Entäpä jos kiertelisi kalastakylissä, rantautuisi, söisi lounaan pittoreskissä trattoriassa, tutustuisi paikalliseen.... öööh meininkiin? Juu ei käy - satama on aina täynnä. Siis aina. Säätämällä pääset parkkiin kyllä johonkin, mutta säätäminen 35 asteen helteessä, kun tuhat muuta ärtyisää venettä tekee samaa hommaa siinä samassa satama-altaassa - jos ei ole pakko, skippaa.

Suomalaisesta veneilykulttuurista siis italo-versio on aikas kaukana, kuten asiaan vihkiytymättömätkin varmaan arvaavat. Suunnilleen sama, kuin jos jonkun kesämökkitontille mentäisiin teltailemaan. Luonnossahan kuuluu olla yksin, hyvänen aika.

Hyvät puolet? Ei koko ajan sada.

Pahintahan on, jos on niin hölmö optimisti, että vastoin kaikkea parempaa tietoaan lomailee alueella elokuussa. Niiden miljoonien lomailevien italialaisten keskellä. Yritän olla palaamatta tähän aiheeseen edes muistoissani enää ikinä, mutta yksi kuva on arkistoista kaivettava, eli italialaista huviveneilyä, elokuu 2006, normaalitilanne, ei paha lainkaan - sekaan mahtuu vielä.

Vaan nyt oli toisin, oi ihanainen toukokuu - ei ketään missään. Tilaa. Hotelleista saa hyvän huoneen kun vaan nätisti pyytää, parveke meren päällä alkaa olla mun minimi. Illalla mahdut ilman pöydänvarailuja mihin tahansa ravintolaan, saat hetkessä merestä nostettua herkkua lautaselle - ja ikuisena kelpo ravintolan takuuna naapuripöydässä illallistaa samoja merenpohjan ötököitä paikallinen rouvaseurue. Kaikki kiireettömyyden lisäksi vielä halvemmalla kuin kovimpana lomakautena. Off season on mun season.

Ohjelmassa oli pakollisen veneen huoltopäivän lisäksi pörräilyä Elban saaren ympärillä ja laguunissa lilluttelua. Tsekattiin Portoferraio, johon Moby-autolautat ajavat ryhmää Piombinosta. Yllätykseksemme mestassa oli meneillään saksalaiset olutfestarit, humppa soi ja kaksi satunnaista onnellista turistia istui puupöytien ääressä kolpakot kädessä, lautasella makkara. Emme jääneet selvittämään, jatkuuko kyseiset zembalot koko kesän, mutta eiköhän, miksipä ei. Kyllä toscanalaisella lomasaarella ihan ekaks kaipaa Octoberfestejä.  

Loma siis meni epäilyttävän mutkattomasti ja rentouttavasti loppumetreille asti - viimeisenä vuorokautena piti toki säätää taas. Eli päätettiin heittää kamat autoon ja pyrkiä viimeiseksi yöksi Rapallon seuduille Liguriaan, se kun on musta aika magee mesta. Kuten myös noin en-edes-tiedä-kuinka-monen-enkä-jaksa-guuglata kymmenen miljoonan pohjoisitalialaisen mielestä. Siihen katkesi off-seasonin taika.

Rapallo, Portofino, Santa Margherita ja Camogli - joka huone täynnä. Ja oli jo reilusti illallisaika, me suoraan merestä nousseina, fleda suolavedestä tahmeena, aurinkoöljyinen eltaantunut teepaita ja ne havaianakset. Vaihtoehtona oli vaihtaa vaatteet jonku huoltiskan pihassa, pyydystää jostain pöytä ja ahmia lisää merestä kaavittua nannaa, ja unohtaa koko yöpymisprobleema joksikin aikaa - tai jatkaa suoraan matkaa kotiin päin, enempiä miettimättä, lähiseutuja epätoivolla koluamatta, ja siihenhän se sitten meni. Agipin huoltsikalta sai perus-paninot illalliseksi, ja ihan kelvolliset kahvit. 

Puolen yön jälkeen alkoi jo moottoritie uuvuttaa, ja jäimme isoon betonihotelli-möhkäleeseen Aostaan, kaikista maailman mestoista. Montaa tuntia siitä ei St.Bernardin tunnelin kautta olisi enää kotiinkaan ajanut, mutta hyvähän lomaa oli vielä pitkittää, vaikka aaamupäivä aostalaisen hotellin aamiaishuoneessa ei juuri vastannut hengailua rantabulella Rapallonlahdella. Huah. Vaan nytpä tiedän, että Liguriassa toukokuukin on elokuu.