Leppoisa oli viime viikko - Chexbresin viinikylän eräänlaisilla leffafestareilla vietin monen monta iltaa; pienessä valkoisessa teltassa kylämentaliteetilla kasatussa tapahtumassa, jonka suureellinen nimi oli "Les Nuits du grand film documentaire 2008". Käytännössä se oli sitä, että muovisten puutarhatuolien jalat upposivat märkään nurmikkoon, pääsyliput loppuivat jo ekana iltana - siis konkreettisesti ne pikku lipukkeet - ja mikissä ääni kiersi ja vihloi ihan joka kerran, kun kukaan erehtyi siihen mitään virkkamaan. Trés, trés sympa. Suissessa kantsii työntää itsensä joka paikkaan.

Tämän vuoden leffojen teemana olivat alppi-lajit heimat-painotuksella, eli kutsuvieraina pyöri lähiseutujen nimekkäitä ns. "extreme-urheilijoita" (korni termi festarin käyttämä). Valtaosassa katsomon istuimia nökötti kylän omaa väkeä, huopiinsa kietoutuneina, pitäen kookotusta ja hälinää; laitamille kerääntyivät lajin harrastajat (siis alppilajien, ei elokuvan). Vajaa desi haaleaa teetä muovimukissa maksoi 3 röyhkeää frangia, mutta kun alueen viiniä sai neljällä eli suhteessa halvalla, niin olkoon; screenille heijastetut paikallisten sponsoreiden mainokset saivat hyväksyvät mutinat ja aplodit, erityisesti lemmikkieläinliikkeen ja biljardisalin pyörittäjillä oli suosijansa. Vielä vikat ça va - huhuilut, madamet pyörittelivät takapuolensa tiiviimmin tuoliin, ja päästiin aloittamaan.

Sitä se sitten oli monta iltaa, visuaalista ilotulitusta: pilvettömällä taivaalla pyöriviä liitimiä, vuorijonoja ruusuisessa ilta-auringossa, retkikuntien häly-värisiä varusteita; myös muutama arkoistoista kaivettu rakeinen ja seepiainen muinaismuisto, joissa tahti oli aika lailla iisimpi kuin nykyisissä vauhtilaji-kuvauksissa.

Väliajat otettiin viiniä ja keräännyttiin kuhisemaan tuttavallisesti paikallistähtien ympärille; Vaudin extreme-prinsessan, lumilautailija/base-hyppääjä Geraldine Fasnachtin, tai yli kymmenellä 8-tonnisella ilman lisähappea piipahtaneen vuorikiipeilijä Jean Troilletin joka sanaa kytättiin tarkkaan, ja sitten nyökyteltiin hyväksyvää ääntelyä pitäen naapurusten kesken. Sulauduin yhteisöön ja hymyilin oikeilla kohden, vaikka edelleenkään en ihan ymmärrä, mitä helmiä starat tiputtelivat. Väitän silti, että täydestä meni mun suoritus.

Teltalle odoteltiin tentittäväksi myös naapurikylän Falquetin veljeksiä, mutta pojat jättivät väliin ja antoivat taiteensa puhua: hiihtoleffa "Une nuit d'hiver" on ymmärtääkseni ns. piireissä tunnettu keskellä synkintä yötä kuvatusta lumen pöllyttelystä, ja olihan se ihan hienon näköistä hommaa. Aikoinaan palaverissa joku tuotantoryhmästä valitettavasti keksi, ettei suksiminen oikein riitä sisällöksi, joten hangella juoksentelee myös muutamia neitosia satiinisisssa yöasuissaan. Niin joo ja siiis tarinaanhan ne liittyvät tietty siten, että impien veri oli kysyttyä matskua leffan pahisten suksivahana. Ööh. (Tunnen itseni niin vanhaksi.)

Yksi hikinen festari-ilta meni Patrouille des Glaciers - kisan retrospektiivin parissa; siinä rempaistaan 3 hengen joukkueissa Zermattista Verbieriin, eikä siis motaria pitkin. Niin hirveetä tahtia ne tempoo meneen sukkahousuissaan, että kyseessä täytyy olla joku toinen ihmislaji. Upeita kuvia muurahaisjonona kapeaa kurua ylös kipuavista kilpailijoista, jotka vielä kykenivät irrottamaan energiaa heittääksen läppää aina kun kameraryhmä tunki mikin jonkun huuruisen nenän eteen. Tietenkin multa meni suurin osa taas ohi, joten olin eri tyytyväinen Troilletin topitusleffan yksiselitteiseen ääninauhaan - hypnoottista raskasta puuskutusta; askel; lisää puuskutusta. Maaginen meininki, koko telttamme pidätteli omaa hengitystään, taustalla ukkosen kumua Lac Lemanin toiselta puolen.

Että hyvä oli pössis merkillisissä dokumentti-iltamissa, ja merkkaan tapahtuman ensi vuoden seurapiirikalenteriini; ihan festivaaliohjelmasta riippumatta. Se oli niin lämmittävää se yhteisöllisyys, vaikka olinkin vähän feikisti mege. Tällä viikolla on palattu tuttuun yksilökeskeiseen hedonismiin; päivitetty brunaa helteessä terassilla ja syöty muutama leivos. Mies palasi tuossa duunimatkaltaan, eikä hetkeäkään liian aikaisin - mulla oli voimasoitossa Donnie Darkon soundtrack, ja kai nyt kaikki tietää ettei siitä mitään hyvää seuraa. (Mutku they made me do it.) Biisit, jotka vuonna 88 olivat vastenmielisiä ja täysin kuuntelukelvottomia, ovat nyt niin tosi freesii - iik, mä pelotan itseäni.

Viikonlopuksi Zermattiin, menen pakkaamaan iPodin.