Pääsiäisen tienoot meni oikeen kivasti, kiitti kysymästä - päivääkään en vaihtais pois paitsi lankalauantain, ja sen melkein mihin tahansa, kunhan on ehjä ja puhdas. Jos jotakuta kiinnostaa vaihtis, niin tässä olis tämä mun tuote:

Kaikki alkoi siitä kun pitkäperjantaina viimein dumppasi lunta, ja koko laskijoiden lauma liukasteli Brusoniin nauttimaan lumesta oikein isosti. Kuuden päivän kuumeilun jäljiltä olin niin sanotusti fiksu ja tyydyin dogin ulkoiluttamiseen; muut vetivät unelmapyydaa pitkän päivän. Toki olin kade ja silleen, mutta yritin ajatella niitä aikoja nelisenkymmentä pitkäperjantaita tästä eteenpäin, kun olen jo ehta alppimummo - ei silloin enää piittaa, että kauden -08 maittavimmat lumet ajoittuivat viikon flugen päätteeksi. Rauhassa vaan. Tyyni vesi. Kirsikankukkia.

Lauantaina meni sekin keinotekoinen zeniläisyys sitten, en kestänyt enää, vaan tungin kiukulla mukaan Champexiin. Jätin tietoisesti aivan täysin huomiotta koko yön valvottaneen omituisen sinnikkään säryn otsassa; aamuun mennessä olin kehittänyt tuskaisat pystyjuonteet kulmakarvojen väliin. Kyllä vanhentaa ihmistä sellanen kärsimys. (-teinit hei vinkki; toimii kuin isosiskon henkkarit) 

Lumentulo oli poikki; vuoret valkoisena, ja edessä the kauden parhaat hiihdot. Joillekuille onnistuneesti sitä olivatkin - mulle sen sijaan tylysti selvisi, ettei mieleni saanut yliotetta ruumiistani (joka on temppelini). Flunssa läpätti jossain sydänlihaksen ja keuhkojen tienovilla; otsasärky oli siirynyt asteelle, jota ei voinut enää ignoorata, ja paine oli melkoinen myös vasemmassa poskessa ja silmänpohjassa. Ei kiukku auttanut, pakko jättäytyä vauhdilla vetävistä kavereista. Laskin siinä itsekseni jotain tyhjänpäiväistä, kunnes kipu nousi tasolle, jossa annoin ylen sappinesteet, pikku kuusen juurelle.  

(Ja asialla siis hän, joka on niin monesti keuhkonnut, että "meitsihän ei suorita". Lienee aiheellista ottaa luonteeni uudestaan syyniin. Mutta toiste, nyt eteenpäin:) Puoli päätä tuntuivat kuuluvan jonkun toisen naamaan; kurkin oikealla silmällä kipunaamion alta ja vedin opaskäännöksillä autolle ja siitä alas serpentiiniteitä Martignyyn sairaalan polille. Ryhmä jäi pöllyttämään; puuterihulluus höyrysi kypärän alta.

No kaikki jo arvaa, että poskiontelotulehdushan se; oli mullakin taas diagnoosi valmiina, mutta ilokseni tohtori päätyi samaan, niin ei tarttenut väitellä lääketieteelliseksi ranskaksi (-joka muuten on kehittynyt kovasti, kun Dr. House-paketti ei muilla tekstityksillä tullut). Antibioottia ja flunssadroppia, mutta kipuun ei laitettu mitään stydimpää - se kun ei ilman kolmiokamaa kuitenkaan helpottaisi, ennen kuin antibiootti puraisee. Samapa tuo, jos ei kerran pyydaa päässyt vetämään, niin kai sitä voi ajan kuluksi vaikka kärsiä. (Myöhemmin muuten asiantunteva taho valisti, että onteloiden särky paheni eksponentaalisesti vuorella eli korkealla siksi, että ilmanpaine laski: ilmakehästä "tukea" vähemmän, eli onteloille sauma turvota lisää. Heureka!)

Mutta päivä oli vasta puolessa:

Ihan siinä Martignyn nurkilla meillä on hiihtofrendien kanssa kimppakämppä näitä vuorikeikkoja varten, ja kun koirakin siellä venailemassa, suuntasin siis kämpille ajatuksella sohva, teekupponen ja itsesääli (sieltä se tuli taas). Siinä pihassa sitten huomasin, ettei kämpän avainta löytynyt auton keskikonsolin limutelineestä, jossa se oli viettänyt ainakin viimeiset 365 päivää. Kännykkäkin oli jäänyt laturiin Lausanneen, ja radiopuhelimen kantavuus nyt ei totisesti riittäisi Champexiin asti. Huutelin siihen ajankuluksi silti, että tuokaa ne nyklat ja nyt heti tai en ala! Puolisen tuntia nökötin kiukkua tyrskien, polkimia potkien, ja syytin miestä varmuuden vuoksi aivan kaikesta. Sitten tulin vilkaisseeksi etuistuimelle, ja siinähän oli se avain.

Kynnyksellä oivalsin, että tuo pitkähkö istunto autossa saattoi olla päivän parhaita hetkiä:

Koira oli viettänyt pääsiäistä. Ampunut mämmiä paineella pitkin poikin kämppää. Molemmat sohvat, kaikki matot, hämmästyttävät neliömäärät kaakelilattiaa ja seinää (!) oli mieleenpainuvasti ruiskumaalattu (-enpä löhöile luontevasti niillä sohvilla enää). Muiden makkareiden ovet olin kaukaa viisaasti sulkenut, mutta omaamme oli oksenneltu. Voihan ihmisen paras ystävä. Älkääkä tulko mulle sanomaan mitään sympatiasairastelusta - tuon telepaattisen siteen olisi sopinut sitten olla sen verran aukoton, että rakas lemmikki olisi ymmärtänyt juuri tänään pitää ne sympatiansa sisällään.

Muutamat jähmeät sekunnit, siinä koiran viskoessa vaitonaisena häntää, taktikoin, että eihän kukaan tiedä, että olen jo nähnyt tämän - jospa vaiks suljen oven ja ajelen muina miehinä Lausanneen ansaitulle levolle ja jätän kakkakepposen jälkipelit muille? Vaan ei, koira ressu aivan sairas, mukaan se olisi otettava, ja kas siinä kiero juoneni paljastuisi, joten mikäpäs siinä muu kuin kyynärpäitä myöten mämmiin vaan; rullatolkulla talouspaperia, Mr. Properia anteliaalla mitalla. Kipu oli yhä kuviossa ja vaikeutti hommaa huomattavasti - piti kontata pää vinossa, jotta näkökentässä ei sumentunut. Kaikki ne turhat (mutta oikeutetut) miksi-juuri-minä-kelailut pyrin pitämään nollilla; mielen täytti lähinnä äimistys siitä, miten pieneen eläimeen mahtuu tavaraa niin, että askaretta riittää kolmatta tuntia. Teki mieli tintata pullo viinaa.

Yöllä lauloi vielä pitkään pesukone erään lausannelais-talon kellarissa.

Silleen kiva, että eihän tosta ollut tietä kuin ylöspäin. Seuraavat päivät ovat kertakaikkisessa tylsyydessään olleet ihan juhlaa. Jee jee. Jollain ois varmaan joku vaihtis?