Nyt on levätty kurkut silmillä ja syöty merilevää riittämiin viikon takaisista design-messuista toipumiseksi, joten jotain pientä raporttia tässä yritän työstää, sadepäivän ratoksi. (Täähän on vähän niinkuin ois seurapiiritoimittaja, joka kirjoittaa vain itsestään.)   

Homman nimi on My Design District, vuotuinen nuorten sveitsiläisten muotoilijoiden ja vaatesuunnittelijoiden esittäytyminen, ja siis ennen kaikkea - bileet; tänä vuonna jopa kolmet. Synergiaa, siinä avainsana.

Ekaks juotettiin tietty kaikki tosi prot ja lehdistö; heti perään Espaces Contemporains -lehti (arkkitehtuuri, sisutus, design, muu tavaranpalvonta) viihdytti omaa viiteryhmäänsä, ja lopuksi Edelweiss hippasi 10-vuotisbileitään niiden ihan kaikkein trendikkäimpien Romandin nuorten naisten kanssa. Ja ahneuksissani olin hoitanut nimeni joka illan kutsuvieraslistaan.

Tämänvuotinen tapahtuman teemaväri oli aika minttuisa. Se pahamaineinen Barcelonasta kannettu silkinluikare oli liian liki samaa sävyä, ja frendini (jonka firman pystyyn tempaisemasta bakkanaalista siis oli kyse) painosti mut esiintymään illan väreissä, edes yhden yön. Kankaasta siis tuli mekkonen (-jätän kertomatta miten, mutta siis minä en tikkiäkään vetänyt), jossa leijailin bileisiin prinsessaisena, rajussa rankkasateessa, helmat liehuen, kun muu Lausanne oli pukeutunut ympäristön mukaisesti kuranharmaaseen. No erotuin toki, mutta tuskin edukseni. Kestin suht tyynenä suhtautumalla kolttuun kuin naamiaisasuun. Mitäpä sitä ei rakkaan ystävän pyynnöstä ja niin edelleen.

Mekon malli kun oli vielä jotain sellaista "Prom-Queen-otti-pari-liikaa", aloin sympata niitä lukuisia henkilöhahmoja, jotka joka toisessa Amerikan Viihdekoneiston tuotoksessa joutuvat koristautumaan virallisiksi huonon maun ikoneiksi eli morsiusneidoksi. Onneks olen kuulkaas ulkkis eli muutenkin outo - mä voin näemmä vetää niissäkin kemuissa ihan barbina, ja sen vaan oletetaan olevan raikkaan skandinaavista. (Hupsista, tulipa aivan kohtuuttomasti dissattua paikallisten tuttavieni makua ja arvostelukykyä.)

No niin kävi, että jumitin heti ekaan baariin, vaikka talossa oli 4 kerrosta, ja näytillä jänskää uutuutta, nerokkaita oivalluksia, yksittäiskappaleita ja hullunhauskoja erikoisuuksia. Minä sen sijaan pysyttelin hyväksi havaitussa klassikossa ja keskityin lähinnä arpomaan, mihin nenäni mahtuu skumppaa kallistellessani - ja jälleen kerran kuulin kaikki ne uskomukset, joiden mukaan eri viinaksien sekaisin juominen johtaa ainakin heinäsirkkaparviin ja pörssin syöksyyn. 

Virkistävintä tätä taktikointia oli kuunnella (uskottavuutta illan ainoalla armeijan ylijäämärotsilla hakevalta) post-post-post- tai nu- grungelta, joka erityisesti halusi painottaa, että jos on niinku ihan pakko sotkee, niin sitte aina ekaks se punaviini ja sitten vasta valkoinen. Tutkin pitkään heebon vilpittömyyttä, mutta kyllä se oli aidosti järkyttynyt, kun esitin teoriaani, että jossain vaiheessa iltaa on hyvä ottaa se GT enivei. Mene ja tiedä.

Tulin myös lyöneeksi vetoa puolitutun arkkitehdin kanssa siitä, että ens vuonna samoissa bileissä käymme "keskustelun" ranskaksi, tai mä beibisittaan sen kolmea (!) muksua 20 (!) iltaa. - Aika kovat ovat panokset, mutta mullahan ei päätä huimannut, kun olin niin voittamaton she-woman silkkimekossani, gimme a drink, ja herra Arkkitehtihan tarjosi löysää kahden vuoden määräaikaa, mutta minä huitaisin, että vuosi riittää, kevyesti, olen niin älykäs ja lahjakas ja upee ja kännissä, että nou big diil. Kun skumpan egobuustaus on hälvennyt, tässä nyt kelaan, miten taktikoisin itseni ulos - ekaks latasin iPodiin kielikurssin CD:n, kun siellä on sekin keskustelu, jossa markkinoilta ostetaan vihanneksia - kai mä saan sentään päättää, että mistä aiheesta se keskustelu käydään?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Päivät vietin toipuen, huopaan kietoutuneena sohvassa. Koira osoitti mieltään, kun ulkoilut olivat mini-mittaisia ja haukotuksentäyteisiä. Illan tullen taas uutta mekkoa niskaan ja huojumaan koroissa kohti sateista Flonia. Ei ole helppoo, ei enää. Kyllä nimittäin kolme iltaa peräkkäin lojuu vaikkapa Loosen sohvassa ihan noin vaan, mutta kun yrität tottumattomana tasapainoilla niillä koroilla ja olla nykimättä pikkumustan helmaa neuroottisena; suukotella poskelle koko seuruetta ja arpoa, missä järjestyksessä sen teet; ymmärtää kuplien ja poreiden läpi jotain siitä, miten, minä ja kenä sinut ranskaksi esitellään muille; ja siis vielä yrität muistaa, kuka niistä Laurenteista nyt siis oli kuka - ja kaikki tämä lasi kädessä - menee mulla duunin puolelle.

Lienee geishoilla rankkaa. Kuvio ei olis multa onnistunut, ellen olisi ollut buukattu osaksi illan ohjelmaa - kampaus ja meikki tehtiin paikan päällä, kunhan valuin läikykkäänä ja takussa mestoille, niin ihanainen Enzo enkeleineen teki mitä tehtävissä oli. Mut oli valittu tähän rooliin oletettavasti siksi, ettei muiden oletettu edes suostuvan. Ei kovin moni iltaeleganssistaan tarkka Suisse Romandin neitonen olisi tehnyt entréetä juhlapaikalle au naturel; syynä ei siis ollut (tällä kertaa) mun häikäisevä kasvojen luusto, joka inspiroisi hiusmuotoilijan tiimeineen ennennäkemättömään suoritukseen. - Niin, tai sitten frendini ymmärsi, että ilman apua hiippaan siellä koko illan ...öööh, läikykkäänä ja takussa. Sehän käy juhlakansan silmiin.

Teille, jotka ette päässeet paikalle, voin kertoa, että ranskalaisen manikyyrin esiintymistiheydessä on alueellamme saavutettu nyt saturaatiopiste; ja että viileän viilee sissari lämpenee, kun sponssilahjana on kullanvärinen Tom Dixon-kassi. Kuulin useamman selittelevän, että "tää on niinku tosi hyvä biitsille", että huomioikaa tämä omissa asusteissanne, mikäli ajattelitte tulla meillepäin uimaan. Kuuma puheenaihe oli -ei, ette arvaa - Basel, jonka virkeyttä ja elinvoimaisuutta hehkutettiin joka seurueen kesken. Jätän aiheen jollekin (vähemmän skumppaan menevälle) tutkivalle journalistille.

Odottelen niitä virallisia reportaaseja, jotta voin päivitellä, mitä kaikkea meni ihan ohi tänä vuonna. Eikä tänne sitten muuta kuin jalkapalloa.