Loppuvuodeksi suunnitellaan muutamaan reissua, ja tällä kertaa koira jää kelkasta. Me villit ja näennäisesti vapaat yli-ikäiset teinit olemme siis taas kenneleiden aikataulujen armoilla. Koira tuli perheeseen samaan aikaan kuin muutimme tänne, eikä siis mitään "mummoloita" ole ollut tarjolla - siitä vaan pentu tutustumaan sveitsiläisiin kennelikuvioihin. Kuvittelin koirat ulvomaan ikäväänsä päällekkäin ladottuihin häkkeihin, vaan totuus oli enemmän sellaista venyneet lastenkutsut-meininkiä: leikitään puutarhassa rosvoa ja pollaria, välillä hiljennytään huovalle ja joku lukee ääneen "Peppi Etelämerellä", ja ruokakin on hyvää, paljon ketsuppia. Seuraavana päivänä sitten riehutaan lisää.

Sveitsi on hyvä koiramaa. Täällä on ihan itsestään selvää, että missä ihmisiä, siellä myös koiria; ja hei, ne ovat vaan koiria, ei niitä tarvitse kaaressa väistellä jos bussissa kohtaa, eikä mitään numeroa tehdä, jos kuorsaava bernhardilainen nyt sattuu nukkumaan tuolisi alla teesalongissa. Sveitsiläisten sunnuntaikävelijöiden tonteilla niitä juoksentelee aina ja vain vapaana, ja miksipä ei, kun tulevat kuitenkin kutsusta luokse. Koirista pidetään huolta, tietenkin, onhan tämä Sveitsi, ja tämä huolenpito keskittyy koulutukseen, jolla saadaan sosiaalisia, ihmisiä ja kanssakoiriaan rakastavia seuralaisia. Huonosti käyttäytyvä sveitsiläiskoira on kummajainen. Mitään ylihösäämistä, dimangipantoja saati LV- puudelilaukkuja ei juuri näy, tai sitten en vain liiku piireissä (-no okei, en kyllä itseasiassa todellakaan liiku piiressä).

Ravintoloissa, hotelleissa, putiikeissa on koiria, niin asiakkaiden kuin omistajien. Niitä riittää. Jos asutaan näin tiheästi, on toki koiriakin tiheämmin, mutta lisäksi niitä on tuntumani mukaan myös suhteessa enemmän. Ne koiravapaat alueet ovat ruokakaupat, huoltiskat (nuo nykyajan ruokakaupat) ja yllättäen posti, mitä en oikein ymmärrä - koirahan on kätsy väline, kun pitää nuolla postimerkkejä. - Ja tämän koiramyönteisen alustuksen siis piti henkilö, joka ei mielestään ole koiraihminen, vaan satunnainen nainen, jolle tuli koira, ja joka löysi itsensä tilanteesta, jossa ensimmäiset sveitsiläiset numerot kännykässä olivat eläinlääkäri ja kennelistit Serge ja Annabelle.

Toinen näistä kenneleistä on todella professionaali: Sergen luona olosuhteet ovat de luxe. Koiralauman käytössä on iso puutarha ja omat sisätilat lepopaikkoineen, kaikkialla saa vapaasti pyöriä, ja riehumisleikkien varjolla harjoittaa niitä sosiaalisia koiratapoja. Iltapäivällä koko sakki vielä pakataan autoon ja ajetaan puolentoista tunnin lenkille metsään, porukalla laukkaamaan ja nuuskimaan jälkiä.

Serge räätälöi hommansa suoraan kiireisille bisnestyypeille, joita painaa huoli labbiksensa elämänlaadusta - sovittaessa koirat noudetaan aamulla kotipihalta ja palautetaan illalla, silloin kun isi viimein raahautuu toimistolta ja tarvitsee hellyyttä hauvaltaan. Tämä kaikki toki maksaa, mutta yllättäen vähemmän kuin Helsinkiin nyt ilmestyneissä koirapäiväkerhoissa: Kun kerran Suomessa ollessani iski duuninakki ja koira oli tiellä, ajattelin ilahduttaa sitä päivällä kennelissä, nujutusleikeillä kotimaisten Mustien kanssa, vaan ei: jokaisella koiralla oli oma huone, ja iltakävelykin suoritettiin hihnan päässä. Miten vaikeaa; tosin mikäli koirat eivät ole tottuneet pelaamaan toistensa kanssa luontevasti - varmasti ainoa vaihtoehto. Koiralla vaan oli tosi tylsää.  

Serge muuten on niin omaa luokkaansa, että voi valita asiakkaansa. Koiramme kyllä kelpaisi, mutta aikataulumme eivät - yli vuoteen Serge ei ole huolinut hoidokkeja viikonloppuisin eikä loma-aikoina. Täytyyhän kennelistinkin lomailla Ranskassa, ja jos on varaa viettää reissut samaan aikaan kuin asiakkaitakin olisi jonossa, niin mikäpä siinä. Kertoo vain siitä, että ammatissaan voi olla niin suvereeni, että luo itse omat sääntönsä. Toinen mesta on siis noussut mittaamattomaan arvoon  - Annabellen kun tiedetään olleen tavoittamattomissa vain kerran: tosin tuolloin kuukausia Kanadan erämaissa karhujahdissa (...-sielläpä siellä)

Annabellen Pyhän Rakkauden kennelissä (nimi osoitteen mukaan, ei kummia kulttimenoja) ei duunia pelätä - tuo metri 40-senttinen nuori neito lämmittää talonsa puilla, ja halot raahaa siis ihan itse omin voimin sinne talon seinustalle - auto jää mäen päälle, sieltä liukastellaan jyrkähkö mutainen polku alas monttuun,jossa puolikuntoista maalaisidylliä nakutetaan kasaan koiranhoitotuloilla; joen kohistessa vieressä, naapurin lampaiden niittäessä heinät. 

Koirat viettävät päivät Annabellen jaloissa keittiössä, jossa kotoisasti takka roihuaa, tai riehuvat muutaman kuonon porukoissa pihamaalla. Mielelläni jäisin teekupposelle keittiöön, jutustelemaan syksyn tulosta ja rapsuttelemaan asukkeja, mutta kutsua ei ole tullut - homo sapiens-lajike ei ole Annabellen lemppari. Koiria rakastetaan kyllä oikein isolla sydämellä: kun ensi kertaa noudin koiraamme, eron hetkestä liikuttunut Annabelle pyyhki kyyneileitään. Kun saavuimme kotiin, huomasin, että koirallakin oli ollut iih niin ihana viikonloppu - kerjäämisen jalo koirataito oli opittu ja viilattu niin sujuvaksi, että palkkioiden on täytynyt olla luokkaa maksapatee.

Koirallamme oli muuten pentuaikana tapana osoittaa rakkauttaan ihmislajia kohtaan hyppimällä ohikulkijoiden syliin - Sergeltä ja eläinlääkäriltä saimme ymmärrettävästi kotiläksyksi tämän tavan karsimisen (eihän sveitsiläinen koira sotke muiden vaatteita!), mutta kun koira veti samaa tahtia Annabellea vasten ja kielsin sitä, totesi Annabelle, että "no no, jump good, dog happy!" Mitäs siihen sitten. Siellä ollaan Steiner-koulun kasvatusmetodeilla. Muutenkin kommunikointimme on hapuilevaa: elekieltä ja pari englannintyyppistä fraasia. Kohteliaisuussyistä naputtelen tekstiviestit ranskaksi, vaikka aujourd'hui:n kanssa yhä joka kerta sormi tutisee.

Pyhän Rakkauden kennelissä pätee myös eri logiikka kuin muualla läntisessä Euroopassa. Teoriani mukaan tämä Savignyn pikkukylä sijaitsee aikapoimussa - koiran päivämaksu ei nimittäin ole vuorokausihinta, vaan jokaiselta kalenteripäivältä, jona koiran häntä tonteilla heilahtaa, otetaan reippaasti päivähinta. Aikapoimun vaikutuspiirin ulkopuolisille tämän voi selventää vaikka näin: Jos haukku menee leikkimään maanantai-aamuna ysiltä ja noudat sen keskiviikkoaamuna vaikka jo 7.30, ei lasku ole kahdesta päivästä (vuorokaudesta) vaan kolmesta - mandi, tyysti, vensdi, laskee Annabelle sormillaan. Ja se on se diili - meillä ei ole varaa riitauttaa asiaa. Ihan sama, maksamme kyllä, kunhan pysymme väleissä ja koiramme lellikkinäsi.

Annabelle on perheemme ulkojäsen, jolla on jo niin paljon valtaa, että joudun hokemaan sormet ristissä taikauskoisia manauksia, ennen kuin uskallan kysäistä, sopisiko koiraa tuoda taas leikkimään - mikäli Annabelle vastaa ei, on täällä hommat nurin. Jos Annabelle vastaa ehdottamaani kellonaikaan nuivasti ok, mais exception!!!, lepyttelen heti muokkaamalla aikatauluni sujuvammiksi. Jees, olen hyvin tietoinen siitä, että olisi hyvä hankkia kolmas kennelikontakti, varalle varmuuden vuoksi. Koira rakastaa kaikkia, sille on aika sama, missä on ja kenen naamaa nuolee.