Piipahdinpa Milanossa; moikkaamassa kaupungissa alvariinsa hengailevaa äitiäni ja ensikertalaista ystävätärtä. Juna vie vajaassa neljässä tunnissa lumihuippuisten vuorten läpi, siristelemään keväässä Via Manzonin nurkille. Vietin ystävättären kanssa leppoisia tunteja kenkäkaupoissa - mamin hoitaessa miitinkejä, paltsuja, bisneksiä ja mitä lie, mitä ne uranaiset tekee.

Kengät ovat aika karkkeja. Jopa Prada on makealla tuulella.

Kuva ei näitä nameja juuri helli, ja ikkunaheijastuksiakin piisaa, mutta en halunnut jäädä hienosäätämään - tämä näyteikkunoiden läpi huippumuodin fotailu maistuu nykyään tungettelevalta; eivätkä kiinalaiset alan harrastajat tee lajista ainakaan yhtään suositumpaa. Corso Vittorio Emanuelen eräänkin ihanan (karkki)kenkäkaupan ympärillä oli hämmentävä kuhina: Perinteisen italialaistyyliin ikkunassa matala taso, jossa näytillä ne kaikki upeat korot: Moschinot, Guccit, Manolot, muut, bellissime - lasin toisella puolella kyykkimässä leegio kiinalaisia, digipoketit nakuttaen. Järjestelmällisesti vaihtelivat keskenään paikkoja, jotta näyttävimmät luomukset tuli tallennettua kaikkine linjoineen ja muotoineen; röyhkeimmällä oli liikkeessä sisällä assistentti, joka yritti vaivihkaa käännellä popoja uusiin kulmiin.

Myrtyneiden myyjättärien halveksunta tätä törkeää italialaisen designin riistoa kohtaan oli lähes rikinkatkuista, mutta muuta eivät kiina-ilmiölle voineet kuin seurata pahalla silmällä loukkauksen etenemistä, viskoa tukkaa, naputtaa kengänkärjellä, heitellä jäätäviä huomautuksia. - Eleet, joiden vuoksi otin heti takapakkia, vaikken edes ollut manauksen tulilinjalla. Kiinalaiset ovat näemmä kovempaa tekoa.

Tai sitten mun omatunto kolkkasi - nimittäin ystävättären tehdessä loistavia sijoituksia lemppari-designerini Jaime Hayonin suunnittelemassa Camper-liikkeessä, minäpä fotailin puolisalaa sisutuksellisia yksityiskohtia. Sehän on erittäin ankarasti vietato, joten tsekatkaa kuvat Nuoren Lupauksen omilta sivuilta. (....äh, en voi olla kokeilematta: Mikäli joku hankki Jaimen kylppärisarjan eikä enää diggaa - siis onhan se aika överi - niin kommenttilootaan viestiä, hoidan rojut pois, kustannuksitta.)

Mun piti herkutella kengillä vain visuaalisesti. Tämä oli vissi aikomus. Se, että törmäsin kesäsaapikkaisiin (!), jotka ymmärsin heti välttämättömiksi, ei mitenkään ollut ennakoitavissa. Aistin siis tässä Kohtalon leikittelyä vakavasti kenkäongelmaisen vaurioituneella minäkuvalla (viittaan ekaan blogikirjoitukseeni) - Onko muka muuten selitettävissä, että kiinnyin ensikosketukselle johonkin, jota kuvailisin beibinpehmeästä nahasta luoduiksi metallisenharmaiksi avokkaiksi; niissä pikemminkin ohut nahkasukka kuin varsinainen varsiosa; kiristysnauha, jolla asetella nahkasukka oikean asteisesti makkaralle. - Siis kuvailiSIN, ellen olisi niin tietoinen siitä, kuinka kaamealta tämä kuulostaa. Kuva ois kiva (jotta illuusio mieleni terveydestä säilyisi vielä hetken), mutta ei löydy Vic Matien sivuilta juuri tuota mallia - hengeltään kyllä lähellä muuta saapikasosastoa.

Hinta nyt oli ulkona budjetistani, mut hei - kotirouvan budjetista kaikki on kaukana pihalla, joten mitäpä noista, sillan alle päädyn kuitenkin. Huoletonna heittelin korttia tiskille, vaan tuo luopiopa asettui poikkiteloin eikä pelittänyt. Mulla on muinaismuistona suomalainen luottokortti (-ottaahan se nyt vuosia keltä tahansa hankkia uuden kotimaansa muovit), joten tuttu puhelu Luottokuntaan, minä täällä taas joo moikka, mikäs on kun en voi höylätä? - Kortti suljettu, ei ihmeempää. Laskut kun hoituvat ulkomaanmaksuna sveitsiläiseltä tililtä, niin edellinen suoritus vielä viivyttelee jossain tilien välisessä tilassa, kasvamassa korkoa UBS:lle. Muuta on typerää edes odottaa, kun saman konttorin sisälläkin tehdyt siirrot reissaavat aina sen pari päivää. Suomeenhan on sentään paljon pidempi matka. 

(Rutiinilla menee jo tämä Rahatonna Milanossa - roolileikki. Ihan jees, etten tällä kertaa tullut ryöstetyksi, niin jäi puhelin jolla pelata.)

Kuvailin aivan katastrofaalisen tilanteeni, että ymmärrättehän, olen Milanossa, ja täällä on niiiin ihkut saapikkaat, pakko saada ne tai mä kuoooooleeeen, ja ymmärsihän rouva Luottokunta, että kriisitilanne tämä on. Valitettavasti hänen esimiehensä ei. Nou mani, hani. Niinpä nuo kesäsaapikkaani jäivät takahuoneeseen odottelemaan, kuinka ratkaisisin akuutin kassavajeen. Hetkeäkään en murehtinut sitä, ettei mulla ollut fyffendaalia kuin just yhteen viinilasilliseen;  ei pastaan, saati junalippuun, jotta pääsisin joskus takaisin Suissen juustopatojen ääreen. (Olenhan nainen, ei mulla ole aivoja kun näen söpöt kengät. Näin on viihdeteollisuus kaikessa viisaudessaan minulle opettanut.)

Seuraavat tunnit jatkoimme hypistelemistä; hivelin Marc Jacobsin lakkanahkaisten avokkaiden kylkeä, hämmästelin MiuMiun hyönteis-sandalettoja; mutta koko ajan kelasin keinoa, millä saisin nuo kummalliset korolliset nahkasukat. Suomen tilin saldo oli lähellä surkeaa, mutta nosto olisi onnistunut; Sveitsin tililtä en voi nostaa kässiä ulkomailla; Sveitsin tililtä en voi siirtää Suomen tilille - tai voin, mutta ottaa taas päiviä se matka. Ystävätär lupasi lainaa, mutta oli myös luottokortitta liikenteessä - mun impulssiostos kaivaisi melkoisen kuopan kassaan, ja Milanossa ei kajota toisen shoppailurahoihin kuin aivan äärimmäisessä hädässä. Sen verran todellisuudentajuni yhä pelaa, etten ollut tässä tilanteessa valmis viemään joltakulta muulta mahdollisuutta hurmioitua jostain ylihinnotellusta viettelyksestä niin, että heittäytyy järjen tuolle puolen ja viskoo seteleitä tiskiin.  

Siinä varttia ennen putiikin sulkeutumista miettiväiset askeleeni johdattelivat taas saapikkaiden luo. Vedin henkeä ja katsoin sisimpääni. Oli aika ryhtyä toimenpiteisiin; menetettävänä oli joko maine tai saapikkaat. Soitin äidille.

Näin toimii siis pian keski-ikäinen nainen. (Mutku äiti mä ha-luuun!)  

Juuri bisnes-tapaamisestaan vapautunut mami saapui valkoisella taksilla lunastamaan lapsukaisensa ulos, ja hetkessä olimme jo matkalla rautatieasemalle ehtiäksemme Comon junaan. Minä puristaen valtavaa logokassia uskomatta onneani. Kuskia oli tietty infottu, miksi tässä nyt vedetään talla pohjassa putiikkiin, vaikka juna menee justiinsa, joten yritin siinä sitten kikatella mahdollisimman teinisti ja keräillä itsetuntoni rippeitä, kun kuski nipistää poskesta ja kiusoittelee - uh, donne, shoppaillaan nättiä ja naisellista, mutta ei osaa pieni pää vielä rahoja laskea, hänenkin tyttärensä, ihan samanlainen, mamma mia! Yö peitti silmäryppyni, ja siten suurimman nolouden.  

Comon mukulakaduilla kinkkasin illalliselle tuoreissa kesäsaapikkaissani, jotka tietty ovat liian korkeakorkoiset ja helekutin epämukavat - erehtymätön merkki siitä, että kengät ovat just tosi mageet. Illalla piirsin peiton alla teinariini monta sydäntä ja I Love You Mom.