Dämit, täällä on aivan liian lämmintä. Fööni puhaltaa. Tässä sateessa voisi olla aihetta hymyyn, jos nollaraja ei olis jossain yli parin kilsan korkeudella. Näin tämä vain veltostuttaa mielen ja kastelee kaiken muun. Haukotus. Mun DNA viettää suomalaista kaamosta.

Meidän talossakin on nykyään unettavan hiljaista; menetimme yorkshirenterrierin asukasvahvuudesta.

Sinne meni päivää taustoittanut haukku. Äänitehosteen emäntä rouva Yorkshirenterrieri singahteli poplarinhelmat lepattaen karkuun aina kohdatessamme - herra Yorkshirenterrieri Itse (lyhyesti Yorkki) räkytti ruudullisesssa kävelypuvussaan emäntänsä kainalosta. Yorkki oli herkkä mies, vilahduskin koirastamme laukaisi panoksen - koko seutukunta sai kuulla, kuinka pänni, että talossa asusti toinenkin uros. Joviaalina heppuna Yorkille riitti myös aavistus tästä vääryydestä - useamman kerran päivässä kuuntelimme korvat luimussa rappukäytävästä metakkaa, joka vaimeni kun kasapanos saatiin raahattua ulos, ja vielä muutamilla desibeleillä, kun se suljettiin autoon. Omat liikkumiset kannatti rytmittää näiden äänimerkkien mukaan.

Ymmärrettävästi emme rouvan kanssa juuri jutustelleet, nimittäin yleensä jos strategia petti ja tupsahdimme samaan aikaan tontille, oli rouvalla kädet täynnä koiraansa (kirjaimellisestikin). Mon Dieu! hän päivitteli venyttäen ja pakeni piiloon kulman taakse. Räky räky räky, ilmaisi saman Yorkki.

Kahden vuoden naapuruuden jälkeen viimein saatiin puhevälit muodostettua, ja rouva pahoitteli kovin lemmikkinsä raivokohtauksia, terrible, huh, terribile, but I looove him. Ja juuri kun diplomaattisuhteet oli luotu, rouva muutti pois, Lac Lemanin rantaan. Siksi, kun talvet eivät ole siellä niin pahoja. (...?) Niin. No Lausannehan on rinne, ja tästä meiltä kun rullaa jyrkkää alamäkeä viitisen minuuttia, saa jo varpaat kastettua. Korkeusero kertyy jotain 350 metriä, ja se vaikuttaa talviolosuhteisiin siten, että jos normitalvena on keskimäärin kolmena aamuna vähän jotain valkoista hötöä auton tuulilasissa, ei sitä rannan tasolla ole siivottavana kuin ehkä kerran.

(Näillä seuduilla lumentuloa on todella tottunut ajattelemaan vain sitä kautta, että millä korkeudella se sataa.)

Ja kyllä, on niin vaikea pitää sisällään vähättelyä näitä Lausannen talvisäitä ja niiden haasteita kohtaan, kun väitän, että sitä on itse viettänyt elämästään ainakin vuoden raaputtamassa c-kasetin kuorella jäätä tuulilasista, paljain käsin ja ilman pipoa; auto räpättäen tyhjäkäynnillä mustaa jälkeä pakoputken taakse hankeen. Typerimmillään siten, että samalla piti vetää röökiä toisella kädellä, paukkupakkasessa. Näillä on ihan turha yrittää kerätä sympatiaa - eihän kukaan edes usko.

Talon henki, jolla tarkoitan lappusia pyykkituvassa ja satunnaisia ohjeistavia A4:sia ulko-ovessa, on kokenut nyanssieroja jokaisen muuton myötä, joten täällä jännätään uutta naapuria.

Hei tulipa mieleeni vielä näistä naapureista sellainen juttu, että ullakkohuoneiston kirjailijan pakattua kimpsunsa odotimme pitkään, ennen kuin taloksi asettui nuori, floridalainen bisnesnainen, joka oli ahertanut 3 viime vuotta Tanskassa. Ei Miamin auringossa kypsynyt juuri ylistänyt skandinavian sääoloja, joten edes näille leveyksille päästyään neiti on hyvin onnellinen, ja fiilistelee ajamalla cabriolet-Volvon katto alhaalla +6 asteessa. Paikalliset hukuttautuvat siinä säässä untuvatakkiin. Tässä olis oiva paikka heittää se klisee kaiken suhteellisuudesta.

Tänään kotona olen jynssännyt keittiön lattian. (Jos joku tällä hetkellä miettii vastausta kysymykseen, osaako aikuinen ihminen pitää huushollinsa sen verran kuosissa, ettei yhden keittiön lattian peseminen vie puolta päivää siksi, että ensin on raijattava kottikärryittäin roinaa pois tieltä, niin vastaus on, että ei se kyllä välttämättä osaa.) 

Huomenna kenties Verbier. Haaaukotus.