Kai sitä jokainen (ihan vähän vaan yli) kolmekymppinen nainen on joskus ehtinyt funtsailla, että voishan sitä ostaa jonkun vanhan navetan ja remontoida siitä upean persoonallisen kodin. Jännä tilajako ja paljon valoa; niin, ja yksityiskohtia, jotka viittaavat talon historiaan - ei kuitenkaan lehmiä, ne on liikaa.

Vanhat osuuskaupan tilat on tosi jees kanssa, tai meijerit, hyvällä säkällä seinistä löytyy vielä nättiä vanhaa kaakelia. Sissaritoimittajat ahmii näitä herkkuja, ja niillähän se lehti myy. Huomattavan helppo on samaistua siihen nuoreenpariin, joka ihastuu ensisilmäyksellä viljasiiloon, putkiaivojen toppuutteluista huolimatta käärii hihat ja alkaa hommiin. Vastoinkäymisiäkin on, vaan lopulta talon emäntä löytää juuri sen oikean sävyn ikkunankarmeihin (mielellään Italian-lomallaan; tai mummolan ullakolle unohtuneesta posliinikupista). Se emäntähän voisin olla vaikka minä, paitsi ettei mua tietenkään saa missään olosuhteissa kutsua emännäksi. 

Tiedä sitten, oliko ensin muna vai kana, eli pääsiskö tässä taas mediaa syyttelemään, mutta joka helekutin ladon hinta nousee pilviin; ja tämä ilmiö näyttäis suorastaan roihuavan näillä nurkilla.  

Mitään en tiedä, mutta spekuloin tälläkin aiheella mielelläni: Tietty on niin tiheässä tämä asutus, kun suuri osa maastakin rakennuskelvotonta (lue: pystysuoraa), niin joka tönö on hyvä hyödyntää. Kuulemani mukaan julkisivulautakunta on tiukkapipojen sakki, joten kovin helpolla et siihen navetan tilalle rakennuttaisikaan mitään kovin postmodernia (-ja kiitos siitä). Eikä väheksytä sitä, että onhan suisselainen toki luonnostaankin perinteitä arvostava, eli menneisyyteen jymähtänyt, myös esteettisesti - heimat-tyyli puree.

Navettaremppailu on taatusti joku tartuntatauti, vähän saman tyyppistä kuin malaria: humahtaa kuumeeseen aika ajoin (- olisko myös hyttysen levittämää? Ehkä media onkin syytön.) Tässä on parin vuoden aikana satunnaisesti ainakin mielikuvaharjoiteltu tarjolla olleilla suljetulla suklaatehtaalla, juustolalla, jopa lampoloilla, joista olisi kyllä huikeat näkymät Lac Lemanille, muttei kunnallistekniikkaa tai talvikuntoista tietä pihaan, ja vain kaasulla pelittäviä valaisimia (....liikaa rajoittaa kyllä sisustamista tollanen).

Mies tietää, miten kohtausta lääkitään: kiikutetaan vaimo tarvittaessa tsekkaamaan ylihintaista entistä teurastamoa. Todellisuus lyö kovaa, kuten myös haju; ja se pöly ja mätä, epämääräinen mikälie kasa, ja kosteusvaurion jättämät läikät. En kyllä koske edes hanskat kädessä, tähän jäi tää proggis - voitaisko mennä jo, ei täällä pysty hengittää! Aina pääsen unohtamaan, että eihän mua tartte viedä kuin tunkkaiseen hotellihuoneeseen, jossa on pahanvihreä kangastapetti, niin itku tulee.   

Puoli-virallisen myytävien hiihtokämppien vilkuilun myötä on valjennut, että vuorilla näissä jutuissa on vielä omat mutkansa. Ja eniten painaa raha. Pystysuoraa maata kun on vielä enemmän, ja hiihtoturisteilla kumman paljon ylimääräistä mammonaa -Verbieristä saat kulahtaneen alle 20 neliön studion neljännesmiljoonalla eurolla, jos siis olet onnekas. Klassinen chalet on hintava ihan kaikkialla muuallakin, mutta ykköskohteissa puhutaan miljoonista; näpäkkä hinta käkikellosta, jossa huonekorkeus on mitoitettu muinaisten aikojen känkkyräjalkaiselle vuohipaimenelle.  

Se ei oo se chalet-tyyli ihan mua - muutenhan olisin toki hankkinut viikkorahoilla vaikka jo usemmankin. Kevään tullen istuttelisin kivetyille pengerryksille niitä sametista väkerretyn näköisiä keltaisia kukkasia. Koristemaalaisin ovenpielet. Räystääseen ripustaisin parit amppelit. Tässä jonkin aikaa sitten kyllä käytiin yhtä vilkaisemassa - vieressä huojui jonkinlainen varastorakennus, erikseen kaupan, hinta sopuisa 100 000 frangia (62 480 euroa). Ei tonttia eikä lupaa muuttaa asunnoksi, saati muuksikaan. Helpolla pääsisi kiinni omistavaan luokkaan - muutama neliö, metri kivijalkaa, sen päällä parisen metriä harvaa lautaa. Hyvä ilmanvaihto. Käytännöllinen, jos tarttee säilöä paali heinää.

Joskushan sen on pakko silti tärpätä. Viime viikolla tauti nousi pintaan, kun lempparikylässä oli tarjolla projekti - pientä vaille ilmainen maison villageoise.  Pimeä kuin kellari; ei pihaa; kaikki ulkoseinien sisällä roskaa. En millään kyennyt nukkumaan. Mies oli duunimatkoillaan, joten yksin hikoilin ja vedin puoliääneen "toisaalta, mutta toisaalta". Tuttu muotoilija kävi paikalla visioimassa mielikseni kattoikkunoita ja 6 metrin korkuista oleskelutilaa; meitsi selaili Ligne Rosetin kataloogia (-Iiih! Togo sinne on saatava!). 

Ai lähti vähän käsistä?

Sunnuntaina eräs skeptinen arkkitehti kolusi aikansa välikatossa ja dissasi koko höskän.

Meillä ei siis ole niskassamme projektia. Onnea vaan - kiitos, sitä tarvitaan taas jatkossa, kun seuraavan kerran kolahtaa halolla päähän. Tautiin tarttettais jotain troppia, ainakin taju-pois-rauhoittavaa. Jotain vielä stydimpää, jos joskus pääsee leviämään seuraavaan (fataaliin) vaiheeseen: notaarin leimoihin, sekaviin lupa-anomuksiin ja hallinnollisiin maksuihin. Vähälläpä päästiin.   

Tänään kotona muuten ihaillaan joulukuusta, joka lepäilee jo kolmatta viikkoa parvekkeella kumollaan, rankasta edustussesongista toipuen.