Huhuu?

No niin, jatketaan. Kävin tässä väliajalla vetämässä henkeen Helsingin harmaata katupölyä ja hoitamassa tänne satsin Hengen Ravintoa - Suissessa eloa kun varjostaa jatkuva huoli kuiville jäämisestä. Fnacin enkkupokkariosastolta saa toki edes jonkinlaista lääkintää akuuttiin mielen tyhjiöön, mutta on se äidinkielinen matsku kuitenkin vaan se ainoa oikea, se niinku ravitsee sielun. Oi, Suomen kirjastolaitos, sua halajan. Valtaosa frendeistä jää huoletta tapaamatta tuollaisella vajaan viikon pistokeikalla, mutta kirjastoa en jätä. 

Ja siis mullahan ei kovan luokan isänmaanpetturina edes olisi oikeutta lainaamiseen, mutta Systeemiä uhmaava kirjastotäti neuvoi pitämään ulkomaan osoitteen ihan tiskin alla, hys hys. Nyt voin näpsästi varailla netissä kasan matskua ja jännätä, sattuvatko noudettaviksi juuri kun olen tonteilla. Täytteeksi lainataan frendeiltä, joten ei kirjatilanteen pitäisi olla kovin paha, mutta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ongelmana ovat ylipainokilot. 

Suosimiani naurettavan halpoja yhteyksiä tarjoavat lentoyhtiöt ovat heittäytyneet ihmeen nihkeiksi kamojen painorajojen kanssa - onhan se tili jostain tehtävä, tietty, mutta musta 50-kiloisille vois antaa edes vähän löysää. Toistaiseksi tungen kilomitalla kirjallisuutta käsimatkatavaroihin ja heiluttelen hämäten check-inn -tiskillä kuin keijunkevyttä iltaveskaa. Olen harkinnut fishtail-parkani penkomista kellarin mustasta aukosta - niihin jättitaskuihin menee heittämällä Proustin koko tuotanto - erinomainen lentomatkailuteltta! Kenellekään kuulu, mitä mulla on taskussa, jossei se ole käsiase tai kynsisakset. Eräs tuttu kundi kuljetti 60 metriä kiipeilyköyttä takkinsa hihassa, niin että kyllä ne muutkin.

Lähinnä mä sitten postittelen kirjakasoja edestakas - ei sentään tarvitse itse kantaa, vaikka postimaksuilla mennään ylipainokilojen hintoihin tai ylikin. Tälläkin toukokuisella toivioretkellä kuittasin 14 opusta kirjaston tiskiltä ja kiikutin suoraan postin tiskiin (-eiku Itellan; voi hyvää päivää). Kuutisenkymmentä euroa, mutta Kustipa kantoi kotiovelle asti. 

Postin kanssa on vaan omat säätämisensä; tässä kun on toi huikea EU-raja ympärillä. Pakettikortteja täytellessä musta kuoriutuu kikkailija, joka yrittää olla itseään fiksumpi seurauksin, jotka yleensä sattuvan kikkailijan omaan leukaan. Yksi näistä on mun korni kuvitelma, että jos määrittelen paketin sisällölle jotain arvoa, sen kadotessa saan huikeat korvaukset. Voi voi miten typerää. Äkkiä tuli selväksi, että mikäli arvoa on yli 200 euroa, siitä sitten maksetaan tulli. Tähänkään en vielä tyytynyt, vaan ennen erästäkin Suomen matkaa postitin kasan kirjastokirjoja frendin duunipaikalle ( - logistisesti loistava: kirjasto kulman takana). Pakettikorttiin runoilin jotain 180 euron lukemia, ja pikana, kiitti moi.

Eipä kuulu pakettia. Lopulta frendini saa työpaikalleen nootin Suomen Tullilaitokselta, jossa kehotetaan mitä pikimmin esittämään todistus ostosta, jotta saadaan kannettua asianmukainen tulli. Ystäväparkani sotki asiaan firman lakimiehen, jonka kanta oli, että ei auta ininät - sinne jäi; ja ostotodistushan olis lähinnä mun kirjastokortti. Mä olin närkästynyt, mikä oikeusmurha - nimenomaan kun olin jättänyt arvon tullausrajan alle. Sisupesänä tunnettu frendi soitteli tulliin, jossa ei muuten ole koskaan ketään paikalla (- siitä vaan, saa kokeilla), siinä budjetin väsäämisen tai muiden tyhjänpäiväisten työtehtäviensä lomassa, ja viikon päästä lopulta luuriin tarttui viranomainen, joka suostui avaamaan paketin ja toteamaan Helsingin Kaupunginkirjaston omaisuudeksi.

Ja tämänkertainen virheenihän siis oli se, että paketin laskennallinen kokonaisarvo pitää sisällään myös postimaksun - haa! Kantapään kautta oppiminen on niin tehokasta, että nyttemmin joka paketti on laatua "lahja" ja arvo pyöreät nolla.

Menen muuten pakkaamaan jotain lukemista matkalaukkuun; muutaman tunnin kuluttua Ranskaan lomalle miehen kanssa. Meteo lupaa tanakasti vettä, joten parit pokkarit on varmaan aika kiva jutska sataman baarissa neljättä tuntia sadetta pitäessä. Ja ennen kuin päätän täältä tähän: Mut on nujerrettu - olen valmis ottamaan minkä tahansa vedenkeittiminen, vaikka pelottavan ruman. Tokavika kattila kärähti liedelle, kun munakello oli valjastettu vahtimaan pyykkituvan tapahtumien rytmitystä. Taloudesta löytyy siis enää yksi ehjäpinnotteinen kattila - sellainen 10-litrainen, ei ihan heti teevettä keittäessä kuivu, ei edes multa.